MCALMONT & BUTLER: Bring It Back

Brittiläisen souldiivan David McAlmontin ja Sueden riveistä karanneen kitarasankari Bernard Butlerin taivaassa kuulutettu liitto ei kestänyt pitkään. 1990-luvun puolivälissä duo julkaisi kaksi komeaa singleä ja niiden materiaalista kootun repalaisen The Sound Of McAlmont & Butler -albumin, mutta kuten kiihkeille romansseille usein käy, ero oli nopea ja julkinen. McAlmont leimasi Butlerin rasistiksi ja Butler kertoi yhteistyökumppaninsa olevan järjiltään. Vaikka Butlerin People Move On -soolo (1998) on poikkeuksellisen lämmin ja tunteikas levy, kummankin taiteilijan sooloura jäi puuhastelun tasolle ja syy oli hyvin yksinkertainen: McAlmontilla ei ollut kunnon laulunkirjoittajaa eikä Butlerilla sopivaa solistia tulkitsemaan säveltämiään kappaleita.

Bring It Back -levy kuulostaa kaksikon ensimmäiseen inkarnaatioon tutustuneiden korvissa väistämättä varsin tutulta. Se on suunnilleen seitsemän vuotta sitten ilmestyneiden Yes- ja You Do -hittien tavoin ajatonta popmusiikkia, jonka olennainen funktio on herättää kuulijassa mielihyvän tuntemuksia. Kappaleet ovat hyvin yksinkertaisia ja niiden jättimäiset rumpusoundit ja vielä suuremmat kertosäkeet tuovat välittömästi mieleen Phil Spectorin lanseeraaman Wall Of Sound -ajattelun. Miesten toinen lähtökohta on saattanut hyvinkin olla klassisten Motown-hittien modernisointi, ja siihen McAlmontin uljaassa falsetissa soiva ääni onkin omiaan. Mielikuvaa vahvistavat monessa kappaleessa kilkkaavat pianot ja äänikuvassa taustalle jäävät jouset. Make It Right on levyn muotovalio Smokey Robinson -balladi ja Can We Make It? -kappaleen hienoksi huipentumaksi kohoaa Butlerin säihkyvän soiton ja McAlmontin kiihkeän äänen kisailu.

Parhaimmillaan Bring It Back on mitä laadukkainta ja hurmahenkisintä viihdettä ja keskinkertaisimmillaankin parasta sinisilmäsoulia sitten Mick Hucknallin kulta-aikojen. Jotenkin on silti mahdoton uskoa tämän liiton kestävän yhtään kauemmin kuin ensimmäisellä kerralla.