Kymmenen vuotta sitten Tiisu ”herätti ristiriitaisia tunteita” musiikkilukiohuumorillaan sekä sarkasmin ja tietoisen myötähäpeän yhdistelmällään.
Kolmekymppisinä Henrik Illikaista ja kumppaneita ajaa polte ottaa osaa taisteluun maailman ja Suomen tulevaisuuden puolesta. Mutta miten tempoileva hassuttelu taipuu vakaviin aiheisiin? Minun korvaani aika kankeasti, mutta sitä Tiisu nyt yrittää runsaan neloslevynsä 17 biisillä tehdä.
Levyn populistisintakin miekkaripaatosta, Vimma-yhtyeen kanssa tehtyä Pelon kapinaa, leikkaa tietty levottomuus, niin ettei lopputulos ole tätä eikä tuota. Raakut on helpompi singalong, mutta mitä se oikeastaan yrittää aiheestaan sanoa?
Nämä ovat vaikeita aikoja ironialle. Paras sellainen viiltää syvempään kuin olisi kohtuullista. Tiisun kesytetty versio ja ilmeiset ratkaisut niin sanoissa kuin musiikissa tekevät siitä turvallisen kohdeyleisöbändin – ellei kohdeyleisö sitten vaadi jotain vielä kirkasotsaisempaa ja yksiselitteisempää kuin Kasvissoppa-biisin tapaiset kosiskelevat yritykset ylittää sukupolvien välinen identiteettikuilu.
Rasittavuus on tässä bändissä toki ominaisuus, ei bugi. Sikäli Tiisu kulkee tietään pystypäin.
