MICHAEL JACKSON: Bad

MICHAEL JACKSON
Bad
Epic

Yhteisarvio:
Off The Wall
Thriller
Bad
Dangerous

Joskus, oikeastaan hyvin usein, on tuskallisen vaikeata erottaa musiikki tekijästään ja tämän taustasta – historiasta, vaikutteista ja ympäristöstä, josta musiikintekijä on noussut yleisönsä tietoisuuteen. Toisaalta musiikki määrittelee tekijänsä yleisölle. Kurt Cobainin itsemurha ei tullut kenellekään yllätyksenä. Billie Hollidayn vaiheita lienee turhaa erikseen mainostaa.

Vaikka Michael Jackson on valioesimerkki tästä ongelmasta, Off The Wall valloittaa vanhoilla tutuilla keinoilla, äänenvärien rikkaudella ja kirkkaudella, jota en ole huomannut alkuperäisellä vinyylillä. 1979 julkaistu Off The Wall on uskomaton albumi, Michaelin ensimmäinen vakava soolotyö ja ensimmäinen Quincy Jones -yhteistyö. Myös uusi tutustuminen Thrilleriin on yksinkertaisesti valloittavaa, mutta sen laskelmoitu, harkiten kirjavaksi väritetty ulkokuori tekee siitä mielestäni Off The Wallia sirpaleisemman – jälkikäteen.

Badia on jo vaikeaa kuunnella, ja se jos jokin on Michaelin rukous – Badin kylmyys, Billie Jeanilla ja Wanna Be Startin` Somethingilla ensimmäistä kertaa oireilleen paranoia-Miken uusi maailma. Dangerousin sirkus taas on melkoinen spiraali. Siitä ei yksinkertaisesti pääse yli, ei musiikin eikä Michaelin. Dangerousin levytti sama Jackson, joka teki HIStoryn, näköispatsaat, Neverlandin, Beatles-pubin ja upouuden Invinciblen – sama Jackson, joka sovitteli lapsiinsekaantumistapauksen, muuttui valkoiseksi ja vetäytyi julkisuudesta, koska kukaan ei ymmärtänyt häntä. Silti Dangerousilla on selkeä linkki viimeiseen Quincy-tuotantoon Badiin, jolla Jackson vaikutti ensimmäistä kertaa itsenäisemmältä ja jonka tuotantoon hän itsekin osallistui. Dangerous ei ole edelleenkään kuin sopupelin arvoinen albumi, ja moni meistä käveleekin auringonlaskuun Moonwalkia aivan muiden kappaleiden saattelemana, esimerkiksi Off The Wallin ja Beat Itin tahdissa.

Sekä Off The Wall – että Thriller-specialit sisältävät demoja – Wall kaksi, Thriller yhden – ja ne yksin tarjoavat mielenkiintoisen ikkunan Jacksonin ja Jonesin musiikilliseen kemiaan. Demoversioita kuunnellessa albumien syntyvaiheiden rikkaus on kirkkaimmillaan; kuinka naurettavista joskin potentiaalisista sketseistä, mahtipontisista sirpaleista edettiin sovitushelvetin kautta lopputulosten jämäkkyyteen! Jones kuvailee haastatteluosiossa vaiheittain etenevää prosessia, kuten Jacksonin ja Rod Tempertonin perustavanlaatuista kirjoitusta ja pohjien trimmaamista seurannutta demovaihetta, josta työryhmä eteni palkkaamalla erillisiä säveltäjiä kirjoittamaan lisää osia ja hiomaan rakenteita. Seuraavaksi sovitettiin, purkitettiin taustoja, ja lopuksi Michael kävi osien kimppuun.

Quincy Jonesin särmikkyys on Off The Wallilla ja kolme vuotta myöhemmin ilmestyneellä Thrillerillä aivan omaa luokkaansa. Hän on hyvin pitkälti yksin vastuussa molempia leimaavasta yhtenäisyydestä. Jones, jonka mukaan artisti on aina sokea omien teostensa edessä, vahvisti Michaelin aisteja ja parsi sirpaleista kappaleita ja kappaleista lp:itä ja etenkin Thrillerin kohdalla onnistui yhdistämään räikeän materiaalin yhdeksi kantavaksi pulssiksi, joka tekee albumista legendaarisen paitsi kaupallisesta myös musiikin näkökulmasta. Yhdessä Jackson ja Jones tekivät hyvistä levyistä hyviä tuotteita. Jacksonin mestariteokset ovat tarttuvia, Thriller jopa populistinen, mutta myös pistäviä ja musikaalisia ja persoonallisia. Osaavissa käsissä luonnoksista muodostui unohtumatonta urbaania mustaa sykettä, jolla on kahden vuosikymmenen jälkeen yllättävä terä.

Thrilleriä vuonna 1987 seurannut Bad on ensimmäinen Jackson-albumi, jolla on vain yksi tähti, Michael, ja korkeintaan puolet Thrillerin terästä. Rod Temperton ei osallistunut Badin kirjoittamiseen, ja Jones oli luovuttanut jalansijansa työnantajalleen. Bad edustaakin eri Jacksonia kuin aikaisemmat levyt. Bad edustaa tuotannollisesti eri aikakautta, uutta pullossa kasvanutta Michaelia, new jack swingiä, kuten sanotaan, ja kylmää maailmaa, joka johti Michaelin 90-luvun syövereihin. Bad on siitäkin huolimatta osaavasti kirjoitettu, suhteellisen tiivis levy, joka kärsii ajoittain alkuperäismateriaalin persoonattomuudesta ja yleensäkin siitä, että se on yksinkertaisesti persoonaton suoritus Jacksonin kaliiberin taiteilijalta.

Myös Dangerousin uusi versio on masteroitu uudelleen, vaikka lp on vasta kymmenen vuotta vanha, eikä levyllä ole yhtikäs mitään ennenkuulumatonta – haastatteluja, demoja tai b-puolia. Dangerousin uusi epäselvä takakansi sen sijaan esittelee meikkaamattoman Michaelin, mikä on aiheuttanut kohua laajemmaltikin. Quincy Jones saksineen ei tuottanut Dangerousia; Michael tuotti, ja keskinkertainen kappale ei saksilla tai sovittamalla parane.

Sääli sinänsä, ettei levyjen uudet versiot tuottanut Jackson-Swedien -kaksikko huomioinut Can`t Get Outta The Rainia ja muita b-puolia, jotka olisivat täydentäneet levysetit ns. definitive version -muotoon, jollaisina niitä luultavasti mainostetaan. ET-single Someone In The Dark, Carousel, Fly Away ja Streetwalker ovat puutteista huolimatta mukana, mutta kuuntelijat, joille Jackson ei alkujaan merkinnyt salaliittoteorioita ja tähtitieteellisiä myyntilukuja, olisivat luultavasti osanneet arvostaa myös remasteroituja b-puolia. Lp:t ekstroineen ovat hieman liian suppeita dokumenteiksi lapsitähteydestä ensimmäiseksi mustaksi MTV-tähdeksi nousseen Michaelin aikaisista vaiheista, eivätkä ne tarjoa kuin hätäisen teknisen näkökulman tähtientuotantoprosessiin. Jackson-albumit ovat siis edelleen tekijästään ja hänen nykyisistä liikkeistään riippumatta ensisijaisesti aikamme populaarimusiikkia, hienoa ja vähemmän hienoa.