MILES DAVIS: The Complete Miles Davis At Montreux 1973-1991

Kymmenen konserttia, joiden hyllyssä säilyttämiseen tarvitaan yhdeksäntoista cd-levyä. Siinä jazzin pimeyden ruhtinaan Montreux'n perintö. Ja kaupan päälle vielä teemaa täydentävä bonuslevy Nizzan keikalta 1991. Jälkipolvien onneksi Montreux'n isä Claude Nobs paitsi kutsui Miles Davisin usein juhlilleen Sveitsiin, myös tallennutti joka ainoan hänen soittamansa nuotin.

Vaikka ei esittelekään Milesin kaikkia kokoonpanoja vuoden 1973 jälkeen, toimii tämä lokikirja melko lahjomattomana dokumenttina myyttisestä miehestä, joka pääsi urallaan säännöllisesti sekä kiittelyn että kiistelyn kohteeksi. Arvokas musta laatikko on Warnerin vastaveto Sonyn kansiosarjalle, jonka suosituimpien yksilöiden maailmanmyynti lasketaan kymmenissä tuhansissa. Massiivisen Montreux-boksin kanssa ei Sony lähdekään Korvatunturin kirjeistä kisaamaan: marraskuulle lupailtu kutkuttava The Complete Jack Johnson -laatikko ilmestyy vasta joulun jälkeen.

Vuonna 1967 ensimmäisen kerran järjestetty Montreux Jazz Festival oli ennättänyt kuuden vuoden ikään, kun svengali Nobs sai puhuttua Milesin paikalle. La dolce vitaan tottunut trumpetisti oli tosin ennen sopimuksen solmimista kyykyttänyt organisaattoria vaatien vierailunsa ajaksi käyttöönsä Ferrarin ja syyttäen tätä – keikkapalkkioon liittyvin mukaperustein – rasismista. In a Silent Waystä oli neljä vuotta, Bitches Brew'sta kolme, ja sähköt päälle laittanut Miles seisoi paskasateessa. Sly Stonen, James Brownin sekä Jimi Hendrixin musiikin ja menestyksen innoittama velho loi 1973 energistä musiikkia, jollaista kukaan ei ollut ennen tehnyt. Pistettyään edellämainituilla levyillä kuin ohimennen käyntiin jazzrockiin johtaneen liikehdinnän, Miles eteni pitkiin, hypnoottisiin, funk-ajoisiin kaariin. Ja vaikka erään suomalaisen huipputuottajan kieliposkinen tyyliluonnehdinta "noin 20 äijää vetää wah-wahin läpi" on paikoin varsin osuva, löytyy näiltäkin nauhoilta liki pelottavan tarkkoja ennustuksia siitä, mitä esimerkiksi modernissa tanssimusiikissa tulisi myöhemmin tapahtumaan.

Tänään kaikki Public Enemystä Primal Screamiin osaavat ylistää Milesin uraauurtavia ratkaisuja, mutta ilkeimmät aikalaiset vetivät maestroa surutta kölin alta. Niinpä myös Montreux'n yleisöstä osa buuaa biisien päätteeksi. Ainakin näin jälkiviisaana on silti helppoa todeta, että juuri boksin kaksi ensimmäistä levyä lukeutuvat koosteen upeimpiin. Al Fosterin (rummut) ja Stevie Wonderin bändistä pihistetyn Michael Hendersonin (basso) komppi pelaa, ja Milesin sekä fonisti Dave Liebmanin käärmelinjat tenhoavat.

Siinä missä Milesin viimeinen Montreux-esiintyminen oli tuonnempana esiteltävä big band -spektaakkeli, palauttaa 70-luvun tunnelmaan boksiin liitetty bonuslevy, Nizzassa heinäkuussa 1991 tallennettu konsertti. Työt rap-tuottaja Easy Mo Been kanssa olivat hyvässä muistissa, ja Milesin jäntevä bändi rullasi: Foleyn kireäksi efektoitu soolobasso kirkui taustalla kun fonin uusi supermies Kenny Garrett valoi pohjaa omalle legendalleen. Milesin soundista tosin kuultaa läpi se, että alle kolmen kuukauden kuluttua hän oli jo kuollut.

Näitä tehokkuudessaan irstaita ionipurkauksia erottaa liki kaksi vuosikymmentä, joiden aikana Miles Davis esiintyi eritasoisten yhtyeidensä kanssa Montreux'ssä vuosina 1984, 1985, 1986, 1988 sekä 1989. Bändeistä nousi John Scofieldin ja Bob Bergin tapaisia kiintotähtiä, ja niiden riveissä tai vieraina kuultiin Darryl Jonesin, George Duken sekä Chaka Khanin kaltaisia nimiä. Vuoden 1984 veto jytisee – pulkassa pysyneen Al Fosterin ansiosta – kiitettävästi kuin rahtijuna. Mutta koska näissä korvissa tuo Time After Time -kausi ei koskaan noussut mitenkään järisyttäväksi kokemukseksi, laatikon "pääruoka" jättää kylmäksi. Oivia ajan dokumentteja ovat musan ohella Milesin surrealistiset huopakynäfiguurit.

Erillisen maininnan ansaitsee Davisin viimeiseksi Montreux-keikaksi jäänyt emotionaalinen big band -konsertti heinäkuulta 1991. Lavalle kerättiin 50 muusikkoa George Gruntz Concert Jazz Bandistä sekä materiaalin pääosan Milesin kanssa 50-luvun lopulla levyttäneen Gil Evansin (1912-88) orkesterista. Musiikki virtaa kauniisti, ja sairauden heikentämän Milesin adjutantiksi paikalle hälytetty Wallace Roney joutuu tukemaan mestaria vain harvoin. Vielä vuosienkin päähän tunnelma on niin tiheä, että voi vain kuvitella millaisia fiiliksiä Milesin Montreux'n keikkoja paikan päällä seuranneet kävivät läpi kyseisen ilmiselvän jäähyväisesiintymisen aikana.

Tätä jättiboksia sekä pian ilmestyvää The Last Word – The Warner Bros. Years -nelikkoa mainostetaan osuvalla anekdootilla, joka on tosin häpeällisesti laitettu milloin minkäkin Warnerin pampun suuhun. Sillä niinhän se on, että itse Duke Ellington aikanaan sanoi: "Aikaansa seuraavana ja muuntumishaluisena taiteilijana Miles Davis vertautuu vain yhteen mieheen – Pablo Picassoon."