Noin 34 vuotta sitten trumpetisti Miles Davis (1926-1991) sulkeutui Warnerin Hollywoodin-studiolle kollegojensa kanssa aikeenaan äänittää levyllinen funk-henkistä jazzia ja soulia. Sessiot poikivat pitkäsoiton verran materiaalia.
Nauhat jäivät lopulta lepäämään arkistoon, koska tuottaja Tommy Li-Puma ei kokenut, että biiseissä olisi tarpeeksi potentiaalia kauppojen hyllyille. Osa kappaleista on julkaistu kokoelmakiekoilla sekä Rubberband-ep:llä (2018), mutta pitkäsoittoa saatiin odotella.
Rubberband-albumi tuo vihdoin saataville Miles Davisin vuoden 1985 ”kadonneet” aivoitukset. Vaikka kaksijakoinen kokonaisuus notkahtaa ajoittain kelailemaan kuluneen oloista kutusoulia satunnaisine laulajineen, sen vimmaisimmat fuusiovirnistykset pelastavat paljon. Davisin yhtye kuulostaa timmiltä, joten mestarin on helppo keskittyä orgaanisiin trumpettipuhureihin.
Attana Zane Gilesin, Felton Crewsin sekä Cornelius Mimsin masinoimat bassorytmit sulautuvat kohtuullisen linjakkaasti syntikkojen synnyttämään sykkeeseen. Tasapainoinen masterointi pehmentää kelmeän kasarijamittelun sävyjä.