Miksi trumpetisti Miles Davis (1926–91) nostetaan niin usein neron asemaan? Mikä teki juuri hänestä niin ylipääsemättömän gurun, että nykyartistit Thom Yorkea myöten vetävät henkisesti käden lippaan aina kun nimi mainitaan?
Vastauksia on monia, ja myös tämä kuuden cd:n boksi valottaa mysteeriä mukavasti. Miles oli aikaansa edellä niin tyylien yhdistelijänä kuin bändiinsä juuri niitä oikeita tyyppejä keräävänä liiderinä. Miles osasi, etenkin tuottaja Teo Maceron kanssa, etsiä olennaisen suurestakin äänimassasta. Siis joko määrällisesti tai sovituksellisen tiheydellisesti mitattuna.
Moni on kuullut jutun siitä, miten trumpetisti kähisi Stevie Wonderille tämän keikan jälkeen, miten ”vittu mä vien sun basistis”. Ja niinpä veikin. Tuo liike ja siitä startannut orkesterinkehitysvaihe, joka seurasi 1960–70-lukujen vaihteen merkkipaalujen In A Silent Wayn ja Bitches Brew’n tekoa, on dokumentoitu erinomaiselle The Cellar Door Sessions -livepaketille. The Complete On The Corner Sessions kattaa vuodet 1972–75, eli se vastaa kysymykseen, mitä Miles teki kyseisen basistin, nuoren Michael Hendersonin, vietyään.
Lyhyt luonnehdinta on, että yhtye jatkoi tulisen funkin ja irtonaisen jazzin risteytystä studio-oloissa. Pidemmän kaavan vastauksen antaa tämä arkistojen aarrelaatikko. Musiikkia on yli kuusi ja puoli tuntia, eli aika lailla tavaraa, jota ei olla ikinä julkaistu – vaikka sessioista 1972 julkaistun On The Cornerin ohella materiaalia vielä vuoden 1974 Big Funilla ja Get Up With Itillä ilmestyikin.
Milesilla oli missio, ja se oli eri musiikillisten heimojen yhdistäminen. On tietenkin turha jeesustella, että hän halusi naittaa jazziin Sly Stonen svengin ja Jimi Hendrixin energian ihan hyvää hyvyyttään. Toisaalta on yhtä lapsellista ajatella, että hän heittäytyi näin anarkistiseksi pelkät taalankuvat silmissään. Eläkerahat olisivat tulleet tienatuiksi helpommin, jos hän olisi jättänyt värikkäät nahkareleet sekä psykedeeliset aurinkolasit ostamatta, pitänyt puvun päällään ja standardit ohjelmistossa.
Onneksi niin ei tapahtunut, sillä seuraukset olivat kauaskantoiset. Ja kumulatiiviset. On vaikea kuvitella, että esimerkiksi rumpali Jack DeJohnette tai pianisti Keith Jarrett olisivat ihan omin päin keksineet pistää pystyyn tällaisia soundin ja rytmin orgioita.
Kun tapasin Red Hot Chili Peppersin Flean keväällä 2003, hänellä oli yllään On The Corner -paita. Tämä kertokoon siitä, mahtaako näille levyille kerätty musiikki groovata.
