MILES DAVIS: The Cellar Door Sessions 1970

Arvio julkaistu Soundissa 02/2006.
Kirjoittanut: Asko Kauppinen.
Milesin saapuessa Cellar Dooriin joulukuussa 1970 konserttisalit olivat vaihtumassa rock-klubeiksi. Bebop, cool, hardbop ja modaalinen jazz eivät kuuluneet repertuaariin. Trumpetisti oli Hendrixin, Slyn ja wahin pauloissa. Kuusi viikon kymmenestä setistä kokoava The Cellar Door Sessions 1970 näyttää rakentavan sillan Bitches Brew -vaiheen ja On The Cornerin (1972) välille. Kuutisen kuukautta toimineessa sekstetissä soitti Gary Bartzin (altto) ja Airto Moreiran (perkussiot) kaltaisien muusikoiden ohella Michael Henderson (basso).

Arvio

MILES DAVIS
The Cellar Door Sessions 1970
Columbia

Milesin saapuessa Cellar Dooriin joulukuussa 1970 konserttisalit olivat vaihtumassa rock-klubeiksi. Bebop, cool, hardbop ja modaalinen jazz eivät kuuluneet repertuaariin. Trumpetisti oli Hendrixin, Slyn ja wahin pauloissa. Kuusi viikon kymmenestä setistä kokoava The Cellar Door Sessions 1970 näyttää rakentavan sillan Bitches Brew -vaiheen ja On The Cornerin (1972) välille. Kuutisen kuukautta toimineessa sekstetissä soitti Gary Bartzin (altto) ja Airto Moreiran (perkussiot) kaltaisien muusikoiden ohella Michael Henderson (basso).

Miles etsi 19-vuotiaan Hendersonin käsiinsä Dave Hollandin jätettyä yhtyeen. Sähköbassoa soittavaa Hendersonia ei useimmiten luonnehdita jazz-muusikoksi lainkaan: hän lukeutui Motownin joukkoihin ja palveli Arethaa, Marvinia ja Stevie Wonderia. Basistia voi kuulla vimmaisella Live-Evil -tallenteella (1970), jonka neljä konserttiäänitystä on koottu Cellar Doorin nauhoista.

In A Silent Wayn (1969), Bitches Brew’n (1969) ja Tribute To Jack Johnsonin (1970) tavoin Live-Evil oli studiossa työstetty. Teo Macero, joka äänitti Cellar Door -sessiot, editoi, yhdisteli ja kerrosti valmiita äänityksiä, vaimensi raitoja ja teki overdubeja. The Cellar Door Sessions 1970 on erityisen antoisa, koska se esittää räiskyvän materiaalin raa’assa alkuperäisasussaan. McLaughlin (kitara), joka ei kiertänyt kokoonpanon kanssa vakituisesti, ei osallistu kuudesta setistä kuin kahteen, joten yhtye pääsee ääneen arkisessa kokoonpanossaan.

Hendersonin rooli on kriittinen, koska hänen pelkistetyt kuvionsa varustavat kertautuvan musiikin selkeällä akselilla, vankalla joskin ajoittain järkkyvällä keskiöllä, jonka ansiosta joka suuntaan sinkoilevat ideat eivät verota musiikin jäntevyyttä. Sävellykset rakentuvat tahdin, kahden bassokuvioille, jotka luovat harmonisesti ja rytmisesti kehittymättömän viitekehyksen. Kukin muusikoista koettelee vääntelehtivää kehikkoa venyttäen sen äärirajoilleen. Kuten Keith Jarrett (koskettimet) osoittaa saatesanoissa, Milesilla ei ollut aikomusta soittaa vain funkia ja rockia: Hendersonin panos tulee suhteuttaa Jack DeJohnetten (rummut) raivoisaan tulkintaan Buddy Milesista, jännittyneisiin rolleihin ja tuhlailevaan symbaalityöskentelyyn, impressionistisesti leijailevan Jarrettin pyrkimyksiin riistäytyä vapaaksi muodollisista rakenteista.

Cellar Doorissa esitetty musiikki vaikuttaa äkkiseltään petollisen selkeältä. Se osoittaa aikakauden muita äänityksiä paremmin vapautumisen vaativan rajoituksia.

Lisää luettavaa