OVERKILL: Ironbound

OVERKILL
Ironbound
Nuclear Blast

Tiesin, että tulen kiroamaan lp-soittimen hajoamista ja saamattomuuttani sen korjauttamisessa. Kiroamiseen johtava tapahtuma oli sen sijaan ennustamaton: Overkillin säihkyvän teräksinen kuudestoista albumi! Sitä kuunnellessa iski polttava tarve pyörittää 1980- ja 1990-lukujen taitteen Under The Influence-, The Years Of Decay- ja Horrorscope-vinyyleitä.

Wrecking Everything -dvd (2002) muistutti, että New Yorkin thrash-pataljoona on livenä parhaimmillaan pitelemätön, mutta latiakaan en olisi ollut valmis lyömään onnistuneen studiolevyn puolesta. Ironboundin jälkeen tuntuu vapauttavalta olla totaalisen väärässä: Overkill vuonna 2010 on terävän särmikäs, oivaltava, täysin sinut soundinsa kanssa ja, odottamattomasti, pirun äkäisen kuuloinen. Uudistushaluinen se ei ole, jos ei lasketa enemmän Judas Priestiä kuin thrash-veljiä muistuttavia kitarasooloja. Kun historiassa lymyää I Hear Blackin (1993) kaltainen kellahdus, ei uudistuminen varmaan käy mielessäkään.

Overkill ei ole ollut huono, mutta joutavanpäiväisten bändiraakkien porukassa se viihtyi vuosikaudet. Ironbound lyö pölyn olkapäiltä. Jo avauskaksikko, yli kuusiminuuttiset järkäleet The Green And Black ja nimibiisi, esittää hohdokkaat riffit, hirmuiset kiihdytykset ja pitin mylläämään pakottavat hidastelut. Hengeltään levy on hyvin samantapainen kuin Testamentin The Formation Of Damnation (2008), koko ajan painetaan urku auki näyttämisenhalun riivaamana.
Ironbound on niin poikkeuksillinen levy, että se vokottelee hankkimaan pääkallologoista vihreänmustaa bändipaitaa. Sellaista ei usein satu.