THE POGUES: Rum, Sodomy & The Lash

THE POGUES
Rum, Sodomy & The Lash
WEA

Näiden uudelleenjulkaisujen kansiteksteissä The Poguesia ylistävät muun muassa elokuvaohjaaja Jim Jarmusch, kirjailija Patrick McCabe, Englannin maajoukkueen entinen kapteeni Stuart Pearce sekä sekopäinen Tom Waits. Osuvimmin yhtyeen olemuksen kiteyttää Jarmusch, joka kuvaa The Poguesin musiikkia tupakansavun ja alkoholin väriseksi sekä surullisista unelmista, altavastaajista ja menetystä rakkaudesta kertovaksi.

The Pogues aloitti esittämällä punk-henkisiä versioita irlantilaisista kansanlauluista Lontoon pubeissa. Kun The Clash innostui kutsumaan retkut kiertueensa lämmittelijäksi, pääsi The Pogues oman albumin tekoon. Red Roses For Me -levy (1984) tallentaa tuon vaiheen välttävästi.

Seuraavana vuonna ilmestyneen Rum, Sodomy & The Lash -levyn kansi on muunnelma Theodore Gericaultin Medusan lautta -maalauksesta. Albumin tuotti samoihin aikoihin parhaat omat levynsä julkaissut Elvis Costello, jonka kanssa Pogues-basisti Cait O'Riordan meni myöhemmin naimisiin.

The Poguesin kahden ensimmäisen albumin kappalemateriaali jakautui kutakuinkin tasan irlantilaisten traditionaalien ja punkbardi Shane MacGowanin kirjoittamien laulujen välillä. Jo levyistä jälkimmäisellä MacGowanin omat kappaleet (muun muassa The Old Main Drag ja A Pair Of Brown Eyes) olivat ainakin yhtä hyviä kuin vanhat standardit. Tammikuussa 1988 julkaistulla If I Should Fall From Grace With God -levyllä yhtyeen ei enää tarvinnut turvautua lainatavaraan.

Kolmannen albuminsa aikaan The Pogues oli luomiskautensa huipulla. Multi-instrumentalisti Terry Woodsilla laajennetun yhtyeen soitto on virtuoosimaista, mutta silti ryhmän vahvimpana lenkkinä loistaa huolimattomasti raakkuva Shane MacGowan – yksi 80-luvun ainutkertaisimmista kirjoittajista. Levyn tuottajaksi palkattiin muun muassa Big Countryn, Simple Mindsin ja U2:n kanssa työskennellyt Steve Lillywhite. Valinta osoittautui todelliseksi onnenpotkuksi.

If I Should Fall From Grace With God -levyllä The Pogues laajensi skaalaansa muun muassa itämaisilla sävyillä ja mariachi-mausteilla. Albumi suosituimmaksi raidaksi nousi kuitenkin joululaulu, jossa humalainen MacGowan riitelee Lillywhiten vaimon Kirsty McCollin esittämän sydänkäpynsä kanssa. Viimeistään Shanen raakkuessa "Can't make it all alone/I've built my dream around you" -rivit Fairytale Of New York lakkaa naurattamasta ja tuo palan kurkkuun.

Ennen albumia julkaistu Fairytale Of New York ylsi jouluna 1987 Britannian singlelistan kakkoseksi. Ykkösenä komeili yhtä traaginen kappale eli Pet Shop Boysin versio Elvis-bravuuri Always On My Mindista. Äkilliseen listamenestykseen The Pogues reagoi ryyppäämällä niin, että kaikki luisui viemäriin. Pahimmin viina ja huumeet veivät MacGowania, joka omien sanojensa mukaan oli ollut kännissä 14-vuotiaasta asti.

Yhtyeen tyylikirjoa edelleen laventanut Peace & Love -levy (1989) pysyi vielä pinnalla muutaman huippuhetken (esimerkiksi kepeä White City ja haikea Misty Morning, Albert Bridge) ansiosta, mutta materiaaliltaan heppoista Hell's Ditchiä (1990) ei pystynyt pelastamaan edes Joe Strummerin pestaaminen levyn tuottajaksi. Kun entistä kurjempaan kuosiin ajautunut, keikkailuun ja laulunkirjoittamiseen kykenemätön MacGowan oli potkaistu ulos yhtyeestä, levytti The Pogues vielä kaksi ponnetonta ja persoonatonta levyä.

Uudelleen masteroitujen levyjen soundi on ihastuttavan kirkas, mutta kansivihkojen toimitustyö jää kauas täydellisestä. Tom Waitsin vuodatus on kiireessä painettu kahden levyn kirjaseen ja bonusraitojen alkuperänkin olisi voinut kertoa jossakin. Toki artistien diskografiat ovat nykyään saatavilla silmänräpäyksessä, mutta se ei anna lupaa jättää työtä puolitiehen.