R.L. BURNSIDE: Wish I Was In Heaven Sitting Down

R.L. BURNSIDE
Wish I Was In Heaven Sitting Down
Fat Possum

"Lot of people ain't been 'ere, so dey don't know, but I been 'ere an' I know", toteaa R. L. Burnside majesteettisen pahaenteisesti värähtelevässä Bad Luck Cityssä ja tiivistää samalla mistä syvässä bluesissa on kyse. Se kyllä välittyy jo pelkästään maestron kovia kokeneesta äänestä: siitä huokuu sellainen elämänkokemus, joka vetää nöyräksi. Kyseinen kaupunki on Chicago, missä Burnsiden isä, veljet ja sedät tapettiin 50-luvulla. Ei ihme, että mies palasi kotiseudulleen Pohjois-Mississippiin.
73-vuotias Burnside on tuon delta bluesille hyvin tärkeän, yhä Afrikalta haiskahtavan alueen viimeisiä vanhan kaartin miehiä, jonka opettajiin lukeutui muun muassa Fred McDowell. Kuvia kumartelemattomilla Fat Possum -levyillään äijä on tehnyt viiltävää jälkeä eikä Wish I Was In Heaven Sitting Down tee poikkeusta. Se on kuitenkin erilainen ja poikkeaa edeltäjistäänradikaalisti 2000-lukuisella virityksellään.
R. L:n rankkaa slide-työtä ei valitettavasti kuulla lainkaan, vaan keppejä käsittelevät Rick Holmström ja Smokey Hormel paljon siistimmin, mutta kieltämättä luovasti. On modernisti potkiva rytmisektio, harpisteja (Johnny Dyer, Lynwood Slim), syntikoita, luuppeja ja DJ:tä (Swamp, Pete B). Alkuperäistä artikkelia edustaa orja-ajalta periytyvä mykistävästi duona vedetty nimiraita, jossa Burnsiden vakikitaristi Kenny Brown hinkaa putkea upeasti. R. L. laulaa niin syvästi, että pelkään vilustuvani saamistani väristyksistä. Kautta levyn laulun sävy on edellisiä albumeja spirituaalisempi.
Skip Jamesin Hard Time Killing Floor avaa albumin heti kylmästi A-luokassa Miss Maybellen sytkyttäessä herkullisesti rätisevin scratchein. Hillittömän hauskat Too Many Ups ja Nothin' Man keventävät tunnelmaa funkysti John Porterin mandoliinin kruunatessa reippaasti jolkuttavan My Eyes Keep Me In Troublen. Aretha-hitti Chain Of Fools tanssittaa erittäin sielukkaasti R. L.'s Storyn päättäessä hienon levyn tummalla tarinalla elämän armottomuudesta.
Syvät juuret eivät ole tainneet kohdata kännykkäaikaa näin täysipainoisesti bluesissa sitten Skip McDonaldin House That Wolf Builtin. Wish I Was In Heaven on tylsästi nostalgisen formulabluesin ylpeä antiteesi. Se on intohimoinen, rehvakas, surullinen, velmu ja rankka.