THE SHINS: Oh, Inverted World

Arvio julkaistu Soundissa 11/2001.
Kirjoittanut: Jari Jokirinne.
90-luvun menestysvuosien ja grungebuumin jälkeen Sub Pop -katalogi on värittynyt erittäin monenkirjavaksi. Myös laadun taso on vaihdellut voimakkaasti, mutta tuntosarvet pystyssä pitämällä yhtiö on onnistunut haalimaan talliinsa mielenkiintoisia akteja ja jopa suoranaisia helmiä.

Arvio

THE SHINS
Oh, Inverted World
Sub Pop

90-luvun menestysvuosien ja grungebuumin jälkeen Sub Pop -katalogi on värittynyt erittäin monenkirjavaksi. Myös laadun taso on vaihdellut voimakkaasti, mutta tuntosarvet pystyssä pitämällä yhtiö on onnistunut haalimaan talliinsa mielenkiintoisia akteja ja jopa suoranaisia helmiä.
The Shins kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. New Mexicon autiomaasta kotoisin oleva bändi sekoittaa muhevasti 60-lukuista psykedeelissävytteistä poppia moderniin särorokkiin ja onnistuu siinä aivan täydellisesti. Retrohengestä huolimatta ei bändin puolesta tarvitse hetkeäkään hävetä, sillä hyvällä maulla poimitut vaikutteet kiertävät itsestäänselvyydet tarpeeksi kaukaa. Mielessä vilkkuvat The Move, Zombies, Jellyfish, Posies, ja tuskinpa edes Brian Wilson suuttuisi, jos hänen yhtyeensä mainittaisiin samassa yhteydessä The Shinsin kanssa.
Yhtyeen keulahahmo ja biisintekijä James Mercer on yksinkertaisesti onnistunut luomaan musiikkia, joka tutunoloisesta kuorrutuksesta huolimatta on ehdottoman originaalia, ylvästä ja harvinaista. Oh, Inverted World on yksi vuoden parhaimmista levyistä ja asianmukainen muistutus siitä, mihin levy-yhtiöiden ennakkoluuloton julkaisupolitiikka voi johtaa. Toivottavasti bändi säilyttää ainutlaatuisen herkkyytensä, jotta tätä herkkua voitaisiin nauttia tulevaisuudessakin.
Aiemmin väkinäisen Slaves-nimen alla toiminut Pleasure Forever aiheuttaa toisen positiivisen yllätyksen. Pianisti-vokalisti Andrew Rothbardin johtama trio moukaroi soittimistaan milloin kaoottisista sirkusmusiikkia, milloin skitsofreenisesti jazzahtavaa punkkia, mutta taustan irvokas synkkyys kestää yllä koko pitkän matkan ajan. Ajatelkaapa vaikka Ben Folds Fiven, Morphinen ja Birthday Partyn siitosta Afghan Whigsillä suolattuna, niin saatte raakilemaisen viitteen niistä kehyksistä joissa liikutaan.
Pleasure Forever ei kompromisseja tarjoa. Se on parhaimmillaan kaunista kuin kuolema, nickcavemaisia biisinnimiä (Meet Me In Eternity, You And I Were Meant To Drown) myöten. Oman sairaan maailmamme kuvajaisena se sataprosenttisen onnistunut, musiikilliselta arvoltaan vain hieman vähäisempi. 

Lisää luettavaa