STEVE VAI: Alive In An Ultra World

STEVE VAI
Alive In An Ultra World
Epic

Alunperin opettaja/oppilas-tilanteessa toisiinsa tutustuneet Satriani (opettaja) sekä Vai (oppilas) jakavat keskenään nipun yhtäläisyyksiä. Kummankin mittavasta CV:stä löytyy työnantajien kohdalta isoja staroja, herrat kiertävät yhdessä tien päällä G3-konserttien merkeissä ja molemmista huokuu lämmin rakkaus näppärään soittimen hallintaan sekä haluun puskea instrumentaalimusiikin rajoja. Tässä valossa tutkien ei ole lainkaan yllättävää parivaljakon julkaisevan omat tuplalivensä lähes identtisenä ajankohtana.
Satrianin Live In San Francisco ammentaa materiaalinsa koko miehen 15-vuotisen soolouran aikaisilta julkaisulta ja käykin näin hyvänä yleiskatsauksena miehen tekemisiin ja menneisyyteen. Kitaristi tuntuu luottavan konserttitilanteessa livekvartettinsa raakaan ja äänekkääseen voimaan – olipa kysymyksessä alunperin electronica-vaikutteisena äänimaailmana tarjoiltu styge tai muutaman vuoden takainen, bluesimpaan ilmaisuun tähtäävä kappale. Biisit vedetään läpi raa'alla kädellä, ei ainoastaan bändiliiderin toimesta vaan koko komppaavan ryhmän jytistellessä. Basisti Stu Hamm ja rumpali Jeff Campitelli etenkin puskevat komppia tasaisesti eteenpäin kohti kliimaksia näistä eritoten jälkimmäisen antaessa suitsien laulaa kioskinsa takana. Kitara saa Satrianin käsissä kovaa kyytiä ja nimenomaan levyn alkumetreillä on fiiliskin saatu taltioitua mainiosti. Kun kuitenkin yhtä mittavampaa bassosooloa lukuunottamatta on solistisessa äänessä aina tuo villisti vinkuva kuusikielinen, käy homma viimeistään toisen cd:n alun jälkeen valitettavan puuduttavaksi. Satriani ei ole koskaan ollut mainittavan erikoinen säveltäjä ja setistä olisi voinut surutta jättää toisen puolikkaan pois. Tällaisenaan Live In San Francisco on liian pitkä.
Vain kohdalla konsepti on ollut seuraavanlainen: sävelletään kappaleita jokaisen kiertueella vierailtun maan hengessä ja äänitetään nämä reflektiot tien päällä. Useimmat biisit on virtuoosin itsensä mukaan sävellettykin varsin nopeasti. Opettajansa tapaan sortuu valitettavasti myös Vai harmittavaan tyhjäkäyntiin ja jälleen toisen cd:n loppupuolella sorrutaan jo likimiltei viihteen puolelle. Parhaimmillaan osoittaa mies kuitenkin – paitsi osaavansa soittaa omalla ainutlaatuisella tavallaan – säveltämään huikeaa, aistejakin stimuloivaa musiikkia. Kun livebändistä vielä löytyy sellaisia primusmoottoreja kuten kitaristi-kosketinsoittaja Mike Keneally ja rumpali Mike Mangini, ei levyä kuunnellessa voi kun äityä ihmettelemään millaisiin yli-inhimillisiin suorituksiin tämä porukka on yleisön edessä yltänyt. Lisävärinsä koko palettiin tuo elementti, jota Vain taannoisilta studiolevyiltä onkin jäänyt kaipaamaan – nimittäin huumori. Kun tämä entinen opettaja/oppilas-kaksikko oppii vielä käyttämään saksia levyn editointivaiheessa yhtä hyvin kuin kitaroitaan, ollaankin jo lähellä täysosumia.