THE STROKES: Room On Fire

Arvio julkaistu Soundissa 11/2003.
Kirjoittanut: Pekka Laine.
Voi tätä hullua maailmaa! Miksen voi työntää yhtä yksinkertaista rocklevyä soittimeen ja sanoa yksinkertaisesti kuinka hyvä se on? No, se ei vain ole mahdollista. Levyn kannessa lukee The Strokes ja siitäkös pyörähtää ennakko-odotusten, sihisevien paineiden ja eläimellisen hypetyksen kakofonia soimaan.

Arvio

THE STROKES
Room On Fire
RCA

Voi tätä hullua maailmaa! Miksen voi työntää yhtä yksinkertaista rocklevyä soittimeen ja sanoa yksinkertaisesti kuinka hyvä se on? No, se ei vain ole mahdollista. Levyn kannessa lukee The Strokes ja siitäkös pyörähtää ennakko-odotusten, sihisevien paineiden ja eläimellisen hypetyksen kakofonia soimaan.

Toisin kuin omista liemistään sekaisin mennyt brittilehdistö väittää, New Yorkin viisikko ei esikoisalbumillaan käynnistänyt vallankumousta, vaan ainoastaan muotiaallon ja suhdannesyklin. Is This It -levy (2001) heivasi vuositolkulla maan alla jyllänneen alakulttuurin parrasvaloihin, kytki sen vuolaampiin kassavirtoihin ja antoi rock-medialle pariksi vuodeksi kulkusuunnan. Jokaiselle kukkulan kuninkaalle riittää sakeasti paitsi palvojia myös kritisoijia, jotka eivät väsy toitottamaan kuinka paljon parempi, aidompi ja kivempi toinen hallitsija olisi ollut. Tämän ylilyövästä ihailusta ja kritiikistä syntyvän älämölön keskelle The Strokes julkaisee toisen albuminsa.

The Strokes on ihailtavan kylmähermoisesti pitäytynyt siinä, mitä se pohjimmiltaan on. Room On Fire -albumilla soittaa varman varovaisesti hivuttamalla kehittynyt – ei kouristuksenomaisesti uudistunut yhtye. Mukaan tulleet uudet sävyt saattavat olla uusia yhtyeelle itselleen, mutta historiaan kurkkaavassa vertailussa ne ovat tuttuja. 1970-luvun amerikkalaisen punkin ja sitä seuranneen uuden aallon sensitiivisemmän siiven orkesterit pelasivat hyvin pitkälle samoilla keinoilla. Silloinkin yksioikoiseen kitarayhtye-formulaan kypsyneet bändit vilkuilivat ympärilleen mustan musiikin ja popin puolelle sointia rikastuttavia ideoita etsiessään.

Nykyrockissa lainaaminen on itsestäänselvyys – olennaista on se kuinka hyvin tai kekseliäästi sen tekee. Ensilevyllään The Strokes puhalsi napsimiinsa lainoihin oman energiansa ja erittäin mediaseksikkään väreilyn. Room On Fire tekee saman musiikillisesti kiinnostavammin ja paremmin. Yhtye on uskaltanut siirtyä tyylitajunsa, oikeanlaisen asenteen ja hyvin ajoitetun kierrätysstrategian muodostamasta turvakehikosta kohti paljastavampaa tekemisen tapaa. Luulen, että The Strokesin omasta näkökulmasta katsottuna toisen levyn angsti liittyy bändin edessä kummittelevaan yksinkertaiseen haasteeseen: kirjoittakaa yksitoista niin hyvää laulua kuin mahdollista ja tehkää niistä niin hyvä levy kuin mahdollista. Maailma tietää, että olette makeita, mutta kuinka hyviä oikeasti olette?

The Strokes suoriutuu perimmäisestä laatutestistä liehuvin lipuin. Julian Casablancas on kirjoittanut erinomaisia poplauluja, joissa on yllättävän paljon kuuntelua kestävää itua. Laulullisesti tämä uusrockin pin up -poika kulkee täsmälleen samaa säröön piirrettyä latua kuin tähänkin asti. Mittarit punaisella tuutatut vokaalit toimivat hienosti, mutta olisiko parista lisävivahteesta ollut haittaa?

The Strokes -soittajisto on sen sijaan löytänyt rutkasti uutta ulottuvuutta touhuihinsa. Kitarakaksikko Nick Valensi – Albert Hammond Jr. on tämän draaman ehdoton sankaripari. Herrojen yhteiskuviointi on paikoitellen aivan loistavaa. Ristiin rastiin kulkevat kitarat tikkaavat esimerkiksi Reptilia-, Automatic Stop -, Between Love & Hate – ja Meet Me In The Bathroom -kappaleisiin harvinaisen oivaltavaa sävelkudosta. Vähissä äänissä pitäytyvät keppiveikot ovat löytäneet myös nasevan näkökulman kitarasooloihin. Niistähän tämän tyyppisten yhtyeiden kohdalla on harvoin mitään kotiin kirjoitettavaa.

Erinomaisesti sovitettu ja nautittavan rosoisilla soundeilla nauhalle vangittu Room Of Fire palauttaa ajatukset rockin soittamisen perusasioihin. Vaikka The Strokes ei tällä albumilla tietenkään synnytä samanlaista mekastusta kuin esikoisella, on se monessa mielessä parempi yhtye nyt kuin kaksi vuotta sitten. Se, että hyvän yhtyeen tekemä hyvä levy ei yksinkertaisesti riitä uutta purtavaa janoavalle tajuntateollisuuden moolokin kidalle, on surullista.

Mutta maailma onkin hullu. 

Lisää luettavaa