The New Abnormalin viimeistä laulua ei olisi tarvinnut omistaa baseball-joukkue Metsille. Levyn kiintopiste hahmottuisi ilmankin. New York, The Strokesin elämänlanka ja taustakaiku. Mitä muuta yhtyeen ura on pohjimmiltaan ollut kuin tuhlailevan itsevarmaa norkoilua kameleonttikaupungin kulttuurijäljillä?
Vaikka viisikon liikkumasäde on laajentunut merkittävästi sitten ikonisen Is This It -debyytin (2001), voi hitaasti työstetyn uutukaisenkin juurelta vetää vakaan viivan alkupisteeseen. Rick Rubinin tuottama albumi tarjoutuu valikoivaksi synteesiksi The Strokesin repaleisesta 2010-luvusta, mutta yhtä hartaasti se mittaa varhaisempaa taustaansa – ehkä jopa palaa sitä kohti. Protopunkia ja uutta aaltoa eklektisesti kuratoivaan ilmaisuun uurtunut kypsyys vain korostaa pääjuonteiden pysyvyyttä.
Levyn kappaleet ovat ehkä ennemmin tyylitutkielmien kehyksiä kuin puhtaaksi kirjoitettuja klassikoita, mutta jokaisesta löytyy jokin syventymään rohkaiseva ulottuvuus.
Yhtye pidättäytyy kuitenkin kopioimasta itseään. Pikemminkin se varioi sointiaan erehtymisen uhallakin. The New Abnormalin lisäsävyiksi orkesteri on poiminut nipun koristeita 1980-luvun äänikirjastoista, ja vaikka yleisvaikutelma hilautuu toistuvasti parodiarajalle, tuntuvat sovitusratkaisut osuvilta. Levyn kappaleet ovat ehkä ennemmin tyylitutkielmien kehyksiä kuin puhtaaksi kirjoitettuja klassikoita, mutta jokaisesta löytyy jokin syventymään rohkaiseva ulottuvuus. Ja siellä täällä Julian Casablancasin eksyneesti haaveileva ääni avaa täysin uudenlaisia sielunyhteyksiä runsasmuotoisiin kitara- ja kosketinmaailmoihin.
Tavallaan staattinen pohjarakenne ja tuttujen elementtien päälle liimaillut lainahöyhenet kertovat saman asian. The Strokes on korvannut terävyytensä nokkeluudella ja näyttämisenhalunsa tietoisuudella siitä, että se voi tehdä melkein mitä tahansa. Samalla yhtye on taannut taitavasti suvereniteettinsa. Vaikka The New Abnormal vaalii ankarasti suuria linjojaan, siitä pursuaa myös etuoikeutettua kokeilunvapautta ja lähes arroganttia huolettomuutta.
Tällainen valta-asetelmalla leikittely ei ole välttämättä kunniakasta, mutta jotakin suuruudenhullua tenhoa esityksessä on. Ristiriitaista vetovoimaa, jolla The Strokes verkottuu yhä monitahoisemmin kotikaupunkinsa merkityskerrostumiin.