Toisinaan on hyvä tehdä välissä pari kehnompaa albumia. The Strokesin pari edellistä, hyvin epätasaista levyä takasivat sen, että harvalla oli suuria odotuksia Comedown Machinea kohtaan. Albumista on toki helppo intoilla ihan vaan itsenäänkin, nimittäin The Strokes kuulostaa niin innostuneelta ja vetreältä kuin bändi, jonka laulaja on Julian Casablancasin veroinen vetelys, voi suinkin kuulostaa.
Vahvasti kasarivaikutteinen Comedown Machine ottaa sekavalta ja väkinäiseltä Anglesilta (2011) kone-elementit ja rajojen venyttämisen, mutta tekee sen huomattavasti luontevammin ja tasalaatuisemmin. Etenkin alkupuolisko on hienojen ja keskenään piristävän erilaisten biisien jatkumoa, ja kokonaisuudessaankin levy asettuu tasoltaan samalle viivalle kuin aikoinaan suotta debyytin jättimäiseen varjoon jäänyt Room On Fire (2003).
Hilpeydellä, falsettilaululla ja lelusynasoundeilla hämmentänyt ensisingle One Way Trigger istuu albumille vaivatta, samoin kuin MGMT:n ja U2:n tyttäreltä kuulostava Chances tai vimmaisesti rokkaava 50/50. Vaikka todellisuudessa The Strokesin rivit taitavat vähintäänkin rakoilla, tällä albumilla newyorkilaiset kuulostavat erittäin hyvinvoivilta.
