TODD RUNDGREN: Todd

Arvio julkaistu Soundissa 05/1999.
Kirjoittanut: Tero Alanko.
1970-luvun alussa Todd Rundgren oli yksin omassa studiossaan työskentelevä eksentrikko, oman aikansa Prince tai Orson Welles, joka ei suostunut kompromisseihin päähänpistojaan toteuttaessaan. Rundgrenia on monasti kuvattu smart arseksi, liian hankalaksi ja omapäiseksi ihmiseksi, jotta hänestä olisi koskaan voinut tulla tähteä.

Arvio

TODD RUNDGREN
Todd
Castle

1970-luvun alussa Todd Rundgren oli yksin omassa studiossaan työskentelevä eksentrikko, oman aikansa Prince tai Orson Welles, joka ei suostunut kompromisseihin päähänpistojaan toteuttaessaan. Rundgrenia on monasti kuvattu smart arseksi, liian hankalaksi ja omapäiseksi ihmiseksi, jotta hänestä olisi koskaan voinut tulla tähteä. Nyt Rundgrenin viisi ensimmäistä sooloa, vuosilta 1971-1974, on julkaistu digitaalisesti remasteroituina.

Todd Rundgrenin kaksi ensimmäistä albumia ovat aikanaan melko tavanomaista balladivoittoista poprockia, jossa kuuluu selvästi The Beatlesin vaikutus. Instrumentaatiot nojaavat kitaraan ja pianoon ja näin jälkikäteen levyistä saa sellaisen vaikutelman, että niillä tuleva mestari vasta harjoittelee taitojaan. Miellyttävää, mutta ei mullistavaa.

Vuonna 1972 ilmestynyt Something/Anything sen sijaan on rikas ja runsas näyte ajatuksensa kasaan saaneen neron näkemyksestä. Neljään osaan jaetulla tupla-albumilla soivat sekä Stevie Wonder että Blue Öyster Cult. Paketin aloittava I Saw The Light on täydellisen popbiisin prototyyppi. Muutenkin albumi artikuloi tarkoitusperänsä selkeästi; Something/Anythingin ainoa vika on oikeastaan se, että siinä ei ole mitään vikaa.

Seuraavalla levyllään Todd Rundgren siirtyi laajakankaalta oman päänsä sisäiselle happomatkalle. A Wizard, A True Star on tavalliseen pop-musiikkiin kyllästyneen sekopään tekemä pop/rock-sinfonia. Se on kollaasi, joka on kasattu ja joka pysyy kasassa vain visionäärin omassa päässä. Levy on hämärä ja haastava. Sävelmiä ei ole hukattu, mutta ne soivat jossain taustalla kaikkinaisen studiotrikkailun viedessä suurimman huomion. Ilotulituksen ääripäitä ovat ajan henkeen sopivat todella kireät kitarasoolot ja rento soulpotpuri.

Toddilla on sekä hörhöhommmia että jytärockia ja enempi perinteiseen laulunkirjoittamiseen nojaavaa materiaalia. Kokonaisuutena ote on hieman rockaavampi kuin aiemmin. Kitara saa kyytiä isolla kädellä ja albumi tuntuu vähän epätietoiselta uuden suunnan etsimiseltä. Seuraava vaihe Rundgrenin uralla olikin kosketinvoittoinen progebändi nimeltä Utopia.

Kahden cd:n ”Go Ahead, Ignore Me” -kokoelma kurottaa vuoteen 1985 saakka. Paketti painottuu aivan liikaa Rundgrenin sinänsä virheettömiin balladeihin. Levyiltä ei saa kuin kalpean aavistuksen miehen repertuaarin rikkaudesta. Todd Rundgren ei nimittäin ole kovinkaan tavallinen kaveri.

Lisää luettavaa