Tulenkantaja vuosikymmenestä ja tyylistä toiseen – Robert Plantilla on hallussaan musiikin historia ja nykyhetki

Robert Plant
Carry Fire
Nonesuch

Robert Plantin jos kenenkään kohdalla laakereillaan lepääminen olisi ollut ymmärrettävää – jo vuodesta 1980. Mutta ei. Plant on ehtinyt jo soolourallaankin tehdä täysipainoista työtä useassa eri tyylilajissa, alun synteettisestä kasarirockista 90-luvun sekä perinteisempään että etnosävytteisempään, enemmän tai vähemmän Led Zeppelinistä ammentavaan rockiin.

2000-luvulla Plant on rakentanut vahvemmin omaa identiteettiään ja seurannut nenäänsä. Musiikissa on hienointa juuri se, että voit tehdä sitä 50 vuotta, saavuttaa kaiken mahdollisen maallisen mammonan saralla ja sinulla on silti kokonainen maailmankaikkeus tai kolme tutkittavana taiteilijana. Jos haluat ja jaksat.

Tällä vuosituhannella nenä on vienyt miehen syvemmälle roots-musiikin pariin – välillä hyvin perinteitä kunnioittaen, välillä hienovaraisesti rajoja venyttäen.

Biiseissä kuuluu Plantin syvällinen amerikkalaisen ja brittiläisen perinnemusiikin tuntemus ja ymmärrys.

Parhaiten onnistuneilla rajojen venytyksillä on yksi yhteinen nimittäjä: Justin Adams, kitaristi sekä Strange Sensationissa että Sensational Space Shiftersissä. Olen tällä vuosituhannella oppinut kunnioittamaan häntä eräänlaisena kuvanveistäjänä. Dreamland (2002) ja Mighty Rearranger (2005) Strange Sensationin ja Lullaby And… The Ceaseless Roar (2014) Sensational Space Shiftersin kanssa ovat selkeitä ryhmätöitä, ja hyvin toistensa kaltaisia, mutta niitä ohjaa vahva, yksilöllinen visio. Se on Plantin, mutta luulen, että Adamsin rooli sen kanavoijana ja kätilönä on merkittävä.

Carry Fire menee sujuvasti viidenneksi tähän levysarjaan. Levyn biisit on merkitty bändin jäsenten nimiin, mutta niissä kuuluu Plantin syvällinen amerikkalaisen ja brittiläisen perinnemusiikin tuntemus ja ymmärrys. Kun siihen lisätään Plantin ja lisäksi ainakin Adamsin rakkaus intialaisiin, arabialaisiin ja pohjoisafrikkalaisiin rytmeihin, niin tulos on tyrmäävä. Bändi kuulostaa muutenkin upealta ja varsinkin synat on uitettu sekaan bändin rikkaaseen drone-pitoiseen soundiin todella upeasti ja tyylitajuisesti. Loppupuolen Keep It Hid ja Chrissie Hynden kanssa laulettu Bluebirds Over The Mountain ovat hienoja esimerkkejä. Jälkimmäisessä on jopa pientä Nine Inch Nails -fiilistä.

Ilmaisussa kuuluu sellaista viisautta ja empatiaa, josta ei 1970-luvulla ollut merkkiäkään.

Lyyrikkona Plant ei ole koskaan ollut kummoinen, eli sikäli ei voida puhua merkittävästä laulaja-lauluntekijästä siinä mielessä kuin yleensä käsitteellä tarkoitetaan. Tällä levyllä hän vielä yrittää laululyriikan haastavinta lajia, eli kantaaottavuutta. Ei puhuttele, muttei toisaalta ärsytäkään, joka on jo pieni voitto. Tämä on mielestäni pieni särö muuten komeassa paketissa. Tai urassa.

Laulajana väittäisin hänen vain paranevan vanhetessaan. Tälläkin saralla ilmaisussa kuuluu sellaista viisautta ja empatiaa, josta ei 1970-luvulla ollut merkkiäkään.

On upeaa, ettei Plant ole lähtenyt kiertämään stadioneita Led Zeppelinin kanssa. Nyt kun suuren yleisön nostalgian nälkää ei tyydytetty, meillä on kuunneltavanamme enemmän hienoja levyjä. Hänen uudessa musiikissaan on jotain sellaista viisautta, jota Zeppelinissä ei koskaan ollut eikä voisi olla. Se oli oman aikansa tuote. Robert Plant elää tässä hetkessä.