ROBERT PLANT: Nine Lives

Arvio julkaistu Soundissa 12/2006.
Kirjoittanut: Arttu Tolonen.
Robert Plantin sooloura on jäänyt viime vuosina vähälle huomiolle. Nyt Rhino, tuo uudelleenjulkaisujen raskassarjalainen, julkaisee Plantin koko soolotuotannon yksissä kansissa.

Arvio

ROBERT PLANT
Nine Lives
Rhino

Robert Plantin sooloura on jäänyt viime vuosina vähälle huomiolle. Nyt Rhino, tuo uudelleenjulkaisujen raskassarjalainen, julkaisee Plantin koko soolotuotannon yksissä kansissa.

Toisin kuin monien aikalaistensa kävi, Plant on säilyttänyt musiikillisen uteliaisuutensa hyvässä terässä. Se näkyi taannoin, kun eräs brittiläinen musiikkilehti julkaisi Led Zeppelin -numeron. Lehdestä oli saatavilla kaksi versiota; yhdessä oli Plantin ja toisessa Jimmy Pagen kokoama cd. Pagen levy oli täynnä kitararynkytystä, enimmäkseen miehen nuoruuden vuosilta. Plant taas sai omaansa mahtumaan Tinariwenin ja Tartitin tapaisia kummajaisia, uudempaa bluesia ja yhden ei-niin-ilmeisen Scott Walker -raidan.

Tämä uuden hakeminen onkin leimannut Plantin soolouraa. Kaksi ensimmäistä levyä päivittävät Led Zeppelinin soundia 80-luvun suuntaan, ja toimivat. Bonhamin rummuttelun kaikuja on helposti kuultavissa Phil Collinsin ja Cozy Powellin hakkaamisessa, mutta muuten äänimaailma on liikkunut mielenkiintoisella tavalla antiseptisempaan suuntaan. Pictures At Eleven- ja The Principle Of Moments -levyt (1982 ja 1983) ovat kestäneet aikaa yllättävän hyvin ja biisimateriaali on kautta linjan vahvaa.

The Honeydrippers Volume One (1984) on kitaristien Jimmy Pagen ja Jeff Beckin kanssa tehty välityö. Muutama raita toimii, mutta kokonaisus ei ole kauhean kiinnostava.

Ongelmat alkavat hyppiä silmille Shaken’n’Stirred-levyn (1985) kohdalla. Soundien ja sovitusten puolesta levy on yhtä epämiellyttävää kuultavaa kuin mikä tahansa Japan-yhtyeen tuotos. Musiikki kuulostaa siltä miltä kansi näyttää, ikävä kyllä. En voi suositella.

Valtavirtarocksoundin kuoleman vuosille tultaessa, Plant julkaisi kuumottavasti nimetyt Now And Zenin ja Manic Nirvanan (1988 ja 1990) sekä mahtipontisen Fate Of Nationsin (1993). Ensimmäinen on aika tasainen rock-levy, muutamaa hienoa Miami Vice -soundtrackille sopivaa palaa lukuunottamatta. Toinen on vielä suoraviivaisempaa junttausta. Jos pitää vaikka Mötiköiden Dr Feelgoodista, musiikillisesti, tämä voi upota. Plussana on se, että Plant osaa laulaa ja hänen palkkaamansa muusikot soittaa. Viimeinen on tästä kolmikosta vahvin ja petaa hienosti Plantin seikkailut 2000-luvulla.

Dreamland- ja Mighty Rearranger -levyille (2002 ja 2005) Plant kokosi uuden ja nuoremman bändin, jossa riittää osaamista kaikkeen blues-itkusta ja rock-riffittelystä koneisiin ja etnofiilistelyyn. Edellinen koostuu enimmäkseen vanhoista blues- ja folk-covereista, eli lähtökohta on vaativa. Samalla perusidealla on tehty aika monta levyä.

Plant ja Strage Sensations -yhtye selviävät urakasta mallikkaasti. Edes Hey Joe -laina ei saa karvoja nousemaan pystyyn, vaikka onkin levyn heikoin kohta. Myös Dylanin One More Cup Of Coffee -versio on sillä hilkulla. Jesse Colin Youngin kirjoittama Darkness, Darkness taas on ylimaallisen hieno. Laskutavasta riippuen Dreamland-levyltä löytyy kolme tai neljä bändin omaa sävellystä. Ne kaikki toimivat ja Red Dress jopa potkii satanen lasissa.

Mighty Rearranger on sitten täysien pisteiden arvoinen suoritus. Bändin soundimaailmaan on ujutettu luontevasti mausteita pohjoisesta Afrikasta, koneet ja luupit porisevat mukana kauniisti, biisit ovat todella kovia ja soitto sopivan rouheata. Jos yksi Plant-soolo täytyy hankkia, se olkoon tämä.

Kahta ensimmäistä ja kahta viimeistä lukuun ottamatta Plantin levyt eivät ole välttämättä kestäneet aikaa, mutta neljä näinkin hyvää levyä on jo aika saldo. Ja Plant laulaa ansaitusti palkintoseremonioissa pönöttävistä kollegoistaan: ”My peers may flirt with cabaret/Some fake the rebel yell/Me, I’m moving up higher ground/I must escape their hell.”

Lisää luettavaa