ROBERT PLANT: Mighty Rearranger

Arvio julkaistu Soundissa 04/2005.
Kirjoittanut: Antti Marttinen.
Robert Plant rikkoi musiikillisia raja-aitoja jo Led Zeppelinin riveissä, kun blues-pohjaisesta "jytäbändistä" kasvoi ajan myötä eri kulttuurien musiikkia itseensä imevä ilmaisuvoimainen sulatusuuni.

Arvio

ROBERT PLANT
Mighty Rearranger
Sanctuary

Robert Plant rikkoi musiikillisia raja-aitoja jo Led Zeppelinin riveissä, kun blues-pohjaisesta "jytäbändistä" kasvoi ajan myötä eri kulttuurien musiikkia itseensä imevä ilmaisuvoimainen sulatusuuni. Plantin kymmenen vuoden takainen reunion kitaristi Jimmy Pagen kanssa vei monikulttuurisen otteen vieläkin pidemmälle, eikä niin ollen ollut mikään ihme, että myös miehen edellinen sooloalbumi, erinomainen Dreamland, liikkui pitkälti samoissa tunnelmissa.

Eikä Plant ole täyskäännöstä tehnyt nytkään, vaikka Mighty Rearranger liikkuukin edeltäjäänsä enemmän vankan r&b-grooven maisemissa ja käyttää itämaisuutta ja afrikkalaisuutta vain mausteina siellä täällä. Albumi on tasavahva kokonaisuus, jonka leimaavimpana piirteenä on vankan biisimateriaalin ohella Plantin vahva ja ilmeikäs laulu, joka ei ole menettänyt piiruakaan siitä voimasta, jolla on kajautettu ilmoille monet rock-historian vaikuttavimmista ja kiimaisimmista "oh, baby" -valituksista ja sitruunanpuristustoiveista. Vanhojen bluesmiesten uskottavuus ilmentyi ainutlaatuisesti nuoressa kollissa ja nyt, kun Plant itse on kuusissakymmenissä, ääneen on tullut vuosien myötä lisää vaikuttavuutta. Herkkyyttäkin löytyy, kuten akustinen folk-balladi All The Kings Horses todistaa.

Tin Pan Valley räjähtää viekoittelevan alun jälkeen Zeppelin-riffittelyksi, mutta tekee sen ylväästi, ei anteeksi pyydellen. The Enchanter on myös hyvin zep-henkinen, eikä vähiten supertanakan rummutuksensa ansiosta. Let The Four Winds Blow yhdistelee erilaisia blues-palasia omaperäisen onnistuneesti. Levyn nimibiisille on kerrostettu vankan beatin päälle kitaraa, pianoa, hammondia ja tappavan tehokasta huuliharppua, jota arvatenkin puhaltaa maestro itse. Ei ole syytä epäillä, etteikö Plantin nykyinen taustajoukko saisi aikaan murhaavaa jälkeä myös lavalla.

Perinnetietoisen ja tyylipuhtaan levyn päättää reilun minuutin pituinen r&b-jami Brother Ray, kunnianosoitus suurelle uudelleenmuokkaajalle, josta aika jätti viime vuonna. Robert Plant ei ole musta eikä sokea, mutta hän jatkaa omalta osaltaan mestarin jalanjäljillä, ei samaa uraa talloen, vaan rohkeitakin sivuaskeleita ottaen, kuten asiaan kuuluu.


Jos joku on kuvitellut, että nämä polut on tallattu niin moneen kertaan, että uutta ja tuoreen kuuloista jälkeä niistä ei enää irtoa, hän kuunnelkoon tämän levyn ja yllättyköön. 

Lisää luettavaa