ROBERT PLANT: Dreamland

Arvio julkaistu Soundissa 06-07/2002.
Kirjoittanut: Jussi Niemi.
Kun pitkän linjan rock-tähti tekee paketin vanhoista suosikkipiiseistään, se on usein välityö. Ei kuitenkaan Robert Plantille. Viime kesänä Porissa esittelemänsä bändin kanssa Percy tarjoaa uransa parhaisiin töihin lukeutuvan albumin, joka nivoo hänen historiansa tähän aikaan upeasti.

Arvio

ROBERT PLANT
Dreamland
Mercury

Kun pitkän linjan rock-tähti tekee paketin vanhoista suosikkipiiseistään, se on usein välityö. Ei kuitenkaan Robert Plantille. Viime kesänä Porissa esittelemänsä bändin kanssa Percy tarjoaa uransa parhaisiin töihin lukeutuvan albumin, joka nivoo hänen historiansa tähän aikaan upeasti.

Dreamlandin punainen lanka hehkuu bluesin ja psykedelian välillä syvällisesti ja huumaavasti. Plantin blues-into suuntautuu entistäkin enemmän vanhimpaan deltabluesiin ja sitä kautta Afrikkaan asti, mutta sitä valaisee myös tietoisuus yhteyksistä keltti/anglo-folkiin. Hänen rakkautensa Lähi-Idän ja Intian moninaisiin tyyleihin on yleisesti tiedossa. Tältä rikkaalta pohjalta Plant vie Dreamlandin unimaailmaan, jossa tutut asiat elävät omaa elämäänsä uusissa hahmoissa.

Plant saa vertaistaan apua nykyiseltä bändiltään. The Strange Sensationissa kaikki osallistuvat luomiseen. Justin Adams (Jah Wobble, Wayward Sheikhs) ja Porl Thompson (The Cure) sähköisissä ja akustisissa kitaroissa, John Baggott (Portishead, Massive Attack) koskettimissa, Charlie Jones (Plant/Page) sähkö- ja varsinkin kontrabassossa sekä Clive Deamer (Roni Size, Portishead, Jeff Beck) rummuissa uppoutuvat asiaan intohimoisesti. Vanhat sävelmät on sovitettu täysin uusiksi, mutta 60-luvun jälkipuoliskon herkkää ja uteliasta henkeä vaalitaan samalla kun ne tuodaan täysin tähän päivään.

Kaksi uutta kappaletta istuvat kokoelmaan saumattomasti, vaikka Percy niissä hipaiseekin rock-maneereitaan. Molemmat bluesahtavat vahvasti. Red Dressissä rankka slide viittaa Bukka Whiteen ja Son Houseen kitaroiden taiteillessa Arthur "Big Boy" Crudupin Win My Train Fare Homessa henkeäsalpaavasti Mississippiä ja Timbuktua yhdistävällä napanuoralla, jolta piipahdetaan happotripille Saharan uumeniin. Funny In My Mind tekee Whiten Feel Like I'm Fixin' To Diesta psykedelistä zydecoa.

Dylanin One More Cup Of Coffeen Plant laulaa poikkeuksellisen käheällä äänellä kuin jossakin Meksikon vuorilla kuvatussa kohtalokkaassa roadmoviessa hallusinoivan syntikkakujerruksen, conga-rumpujen ja espanjalaiskitaran seurassa. Tim Buckleyn Song To A Sirenista puristetaan viimeinenkin lyyrisen herkkyyden pisara intialaisviulujen ja akustisten kitaroiden kera. Kuuban kriisin aikaan atomisotaa pelänneen (folk-rokkari Bonnie Dobsonin) Morning Dew tuntuu hyytävän aktuellilta Pakistanin ja Intian tilannetta vasten. Moby Grape -harvinaisuus Skip's Song päättää levyn Länsirannikon hippitunnelmissa parhaimmillaan, tosin Spencen teksti jo ennakoi hänen sekoamistaan.

Eikä yhtäkään Arthur Leen laulua? Yllättävää, mutta sitähän Dreamland kaiken kaikkiaan on. 

Lisää luettavaa