URIAH HEEP: The Uriah Heep Story – Chapter & Verse

URIAH HEEP
The Uriah Heep Story - Chapter & Verse
Sanctuary

Uriah Heep on kärsinyt laskusuhdanteesta. 70-luvun superyhtye on alkanut saavuttaa pistettä, jossa kiinnostus yhtyeen näkemistä kohtaan hiipuu. Varsinkin festivaalijärjestäjät tuntuvat olleen tyytyväisiä. Mikäli peruutuksia tulee, kyllä Heep aina tilalle saadaan… Uriah Heepin lanseeraama Hammond-soundi ja David Byronin venyttelevä vibraatto ovat kuitenkin tavaramerkkejä, jotka tunnistaa jokainen vähänkin radiota 70-luvulla kuunnellut. Bändin uralla on ollut jyrkkiä ylämäkiä, mutta on alamäetkin sitten tultu vauhdilla. Yhtye on kuitenkin toiminut 35 vuotta lähestulkoon tauotta. Se on hatunnoston arvoinen asia, jos mikä.

Juhlavuoden kunniaksi julkaistu kuuden cd:n boksi lähtee liikkeelle bändeistä, joissa Uriah Heepin jäsenet soittivat ennen Heepiä. Näin jälkeenpäin arvioituna yhtyeen esiasteet olivat yläluokkia ennen muusikoiden siirtymistä lukioon. Too Much Country Water, Lovely Anita tai Astranaza ovat hyviä esimerkkejä siitä, että yhtyeen jäsenillä on ollut letkeä svengi hallussa jo hyvissä ajoin, vaikka kappaleet sinällään eivät olleet kovin järeitä. Korkeakoulun puolelle bändi pääsi kakkoslevyllään, jolta löytyi hitti Lady In Black. Jatkossa yhtye marssitti väkeä levykauppoihin July Morningin, Easy Livin’in sekä Look At Yourselfin tahdissa, joista jälkimmäistä voi edelleen pitää nimenomaan heviklassikkona.

The Magician’s Birthday -pitkäsoiton (1972) jälkeen bändi alkoi uupua. Hevin kehittyessä aina vain rankempaan suuntaan, moni alan harrastaja laski yhtyeen menneen talven lumeksi. Vaikka Heep teki uuttakin musiikkia, sillä ei ollut enää kuin näennäistä nostalgia-arvoa.

90-luvun puoliväliin tultaessa Uriah Heepin kulta-ajoista oli kulunut sen verran, että nostalgialla alkoi olla taas kaupallista merkitystä. Uriah Heep kierteli jo silloin ahkeraan Suomessakin, mutta bändin studiolevyt olivat varsin heppoista soittelua. Chapter & Verse kuitenkin osoittaa, että bändi on pysynyt uskollisena tyylilleen. Totta kai sävellyksissä ilmenee huojuntaa, mutta puolivillaisemmatkin kappaleet nousevat puolustamaan paikkaansa Uriah Heep -jatkumon olennaisina osina.

Mutta ei Heepin boksi ole pelkkää nostalgiatrippailua vanhojen ja moneen kertaan hankittujen rallien muodossa. Sopiva annos julkaisematonta materiaalia sekä livepätkiä runsaasti nippelitietoa sisältävän kirjan kanssa muodostavat kokonaisuuden, josta vannoutuneellakin heepsterillä riittää ammennettavaa.

Ennen kaikkea boksi tulee kuin vahingossa osoittaneeksi kyynisimmällekin tomppelille sen, miten hienosta bändistä Uriah Heepissä loppujen lopuksi on kysymys. Laskusuhdanne kääntyy siis sittenkin noususuhdanteeksi.