VOLBEAT: Beyond Hell/Above Heaven

VOLBEAT
Beyond Hell/Above Heaven
Universal

Juuttien edellisellä Guitar Gangsters & Cadillac Blood -albumilla (2008) senhetkisen lakipisteensä saanut menestystarina on vertaansa vailla mitä yllätyksellisyyteen tulee. Se saavutti kansan syvät rivit pelkällä radiosoitolla. Kahdesta aiemmin ilmestyneestä pitkäsoitosta (The Strength/The Sound/The Songs (2005) ja Rock The Rebel/Metal The Devil (2007)) huolimatta Volbeat oli suurelle yleisölle tuiki tuntematon tekijä. Kultaa myyneen Guitar Gangstersin ja loppumattoman Suomen kiertämisen jälkeen maakunnista tuskin löytyy enää yhtään Karjala-lippikseen sonnustautunutta pari- tai kolmekymppistä jolppia, joka ei yhtyettä tuntisi.

Ei voi olla tuntematta sympatiaa jokamiesimagoaan huolella vaaliville Volbeat-jannuille, jotka ovat onnistuneet jok’ikisen rockbändin unelman saavuttamisessa. Suureen menestykseen vailla kompromisseja. Mutta mihin kummaan Volbeat-mania sitten oikein perustuu?

Yhtyeen vaikutteet on moneen otteeseen kerrattu ja niitä voi poimia haastattelujen ohella vaikka laulaja-kitaristi Michael Poulsenin tatuointien aiheista. Vaikka nimilistan juoksuttaisi täydellä mitallaan, ei se Volbeatin metallipäät, perusrokut ja sen kuuluisan tuulipukukansan yhdistävän soundin sukseeta selitä. Eivät yhtyeen sankareista muut kuin Metallica yllä tänä päivänä Volbeatin myynteihin. Kyse on siis siitä kuinka tehosekoitin on riffipirtelöä sekoittanut, ei siitä mitä kannuun on valutettu.

Miltä sitten kuulostaa Beyond Hell/Above Heaven, aiempien levyjen tapaan kömpelösti nimetty ja näennäistä rikostarinaa levyltä toiseen yhä kuljettava uutuus?
Ensimmäinen isolle yhtiölle luovutettu albumi on tietysti sitä samaa kuin edellisetkin. Erojakin on. Nyt nimittäin mennään ääripäästä toiseen kokonaiskuvaa sen suuremmin murehtimatta.

Yhtyeellä jonka perussointi on äärimmäisen puristinen, jopa staattinen, tämä tosissaan pistää korvaan kuin tärykalvojen puhkaisu. Levyllä mennään niin pitkälle, että ilkeämielisempi voisi jo veistellä, että nyt yritetään todistella sekä uskottavuutta että monipuolisuutta. Muuten on vaikea perustella rockabillyn, punkin ja thrashmetalin läsnäoloa samalla kiekolla. Ja kyse ei ole vaikutteiden sulauttamisesta, vaan yksittäisistä biiseistä.

Välillä jää haavi auki ihmettelemään missä mennään. 16 Dollarsin rockabilly on lähempänä Baseballsia kuin Stray Catsia. Napalm Deathin römeä-äänisen Mark “Barney” Greenwayn karjunnalla kompattu Evelyn lanaa murhaavasti. Ja kas, tuollahan kähisee Kreatorin Mille Petrozza! 7 Shotsin heavycountry tekee kunniaa Mike Nessin soololevyille enemmän kuin tyylitaju antaisi periksi. Volbeatin kynäilemät biisit ovat parhaimmillaan erinomaisia. Järkevästä albumikokonaisuudesta sen sijaan ei voi missään nimessä puhua.

Kaikkea kaikille vai ei kenellekään mitään? Antaa levymyynnin kertoa. Tämän jantterit itsekin tietävät. Faneille omistetun, puistattavan Thanksin olisivat saaneet silti jättää tekemättä.