David Coverdalen johtamassa Whitesnakessa on jälleen ovi käynyt. Kolmen vuoden takaisen Good To Be Bad -levyn jälkeen puolet bändistä on vaihtunut, mutta moinen ei haittaa, kun Coverdalesta on kysymys. Sentään Doug Aldridge on pysynyt Coverdalen aisaparina ja tokihan hänen roolinsa on ollut merkittävä Whitesnaken biisien teossa.
Edellinen levy oli jonkinlainen yhteenveto bändin urasta, mutta uutuudella maestro orkestereineen svengaa bluesahtavien rockriffien maastossa siihen malliin, että aivan pienet kivet eivät menoa hidasta.
Whitesnake rockaa äärimmäisen intensiivisesti ja bändi näyttää, mitä tarkoittaa, kun rock kulkee. Totta kai Whitesnaken uutuus vilisee tutun oloista musiikkia, mutta näppärän koristeelliset riffit ja pienet nyanssit kuorruttavat ja kuohkeuttavat sävellyksiä oivallisesti. Myös tuotanto on hyvin hanskassa, sillä soundit ovat tanakan juurevat.
Forevermore ei juuri kumartele Whitesnaken kasarihevivaiheen suuntaan. Sen sijaan bändi tarjoilee tasapainoisen kokonaisuuden napakasti puraisevaa rockia, jollainen tuntuu nykypäivänä olevan liian harvinaista herkkua.
