WHITESNAKE: Good To Be Bad

WHITESNAKE
Good To Be Bad
SPV

Enpä olisi uskonut, että Coverdale, Aldrich ja kumppanit tekisivät vielä uuden levyn. Mutta kuten viime vuosien livekonsertit ovat näyttäneet, vanha luikero on edelleen voimissaan. Rakkauden hamsterit nielaistaan edelleen kokonaisina ilman säälin hiventäkään.

David Coverdale on äijä. Tarvitseeko muuta edes sanoa? Tällä määrällä machoutta David Hasselhoff ja Charles Bronsonkin jäävät toiseksi. Se mahtipontisuus, millä mies edelleen jaksaa saarnata rakkauden intohimoisemmasta puolesta, on samaan aikaan huvittavaa mutta toisaalta myös ihailtavaa. Sen verran uskottavalta paatos yhä tuntuu.

Voimissaan tuntuu olevan myös muu bändi, sillä kitaristi Doug Aldrichin riffit ovat ihan samalla tasolla kuin Whitesnaken kulta-aikoina. Good To Be Bad onkin ikään kuin kokoelmalevy, jolla biisit vain sattumoisin ovat uusia. Mukana on viitteitä niin yhtyeen bluesvoittoiseen alkuajan materiaaliin kuin myös rockimpaan 80-luvun lopun tuotantoonkin. Tuttuja riffejä, melodioita ja fraaseja vilisee levyllä loputtomasti. Yhtye muistelee menneitä häpeilemättömästi ja lopputulos kuulostaa erinomaiselta.

Good To Be Bad -albumi on kaikessa tuttavallisuudessaan hieno summaus hienosta urasta. Viivan alle jää vain pelkkää plussaa. Toivottavasti levy ei ole yhtyeen viimeinen, sillä oli mukava kuulla legendaarista materiaalia uusissa kuorissa. Kyllä tätä vielä toisenkin levyllisen jaksaisi.