Sielukasta ulvottelua ja pehmeää surumielisyyttä – Timo Kämäräinen listasi kotimaan kovimmat kitararaidat

Aikamme arvostetun monitaiturin mukaan monen kepittäjä-kollegan paras anti toteutuu joka keikalla uudestaan, aina entistä parempana.

Nopee ja vakaa. Kuva: Tero Ahonen

Sunnuntait ovat soittolistoja varten.

Timo Kämäräinen tunnetaan paitsi Olavi Uusivirran yhtyeen liukasliikkeisenä kitaristina, myös yhtenä uuden vuosituhannen monipuolisimmista suomalaisismuusikoista, jonka repertuaariin kuuluu genrerajoille tuhahtelevan kepityksen ohella niin kappaleiden kirjoittamista kuin tuottamistakin.

Viime aikoina tämä Toot Toot -duon toinen puolisko on yhdistetty myös mystiseen Ihanaan Leijonaan (kuvassa).

Tänään puhutaan kuitenkin kitaransoitosta. Selvitimme, kenen maanmies-kollegan mitäkin raitoja armoitettu sormitaiteilijamme itse arvostaa.

”Säestyksetön kohta soolossa on ehdottomasti yksi suomalaisen muusikkouden huikeimpia hetkiä.”

Jukka Tolonen: Ramblin’ (albumilta Tolonen!, 1971)

– Varhaisia esikuviani. Tämän tehdessään Tolonen oli tosi nuori, mutta soitto on kypsää ja säestyksetön kohta soolossa ehdottomasti yksi suomalaisen muusikkouden huikeimpia hetkiä. Livetallenne Pori Jazzeilta (ehkä vuodelta -73?) on vielä kovempi.

Seppo Tyni: Sampoliini (Pekka Pohjola Groupin albumilta Kätkävaaran lohikäärme, 1980)

– Sepon soolo esitteli mulle uuden, positiivisen sähkökitarasävyn. Miehellä on muutenkin aina hieno energia soitossaan.

Jarmo Saari: Spiral (albumilta Solu, 2004)

– Jarmo on suurenmoinen taiteilija, joka on kaiken muun ohella tehnyt ehkäpä kokeellisimmat suomalaiset kitaralevyt. Kaikki tässä on kitaralla soitettua. Jarmo on ainoa läheisistä kollegoistani tällä listalla mukana oleva – loistavien Teemu Viinikaisen, Esa Pulliaisen, Marzi Nymanin, Varre Vartiaisen, Jussi Jaakonahon, Heikki Silvennoisen ja muiden paras anti toteutuu joka keikalla uudestaan, aina entistä parempana. Menkää siis kuuntelemaan heitä livenä! Tätä Jarmon äänenmuokkaukseen pohjautuvaa ideaa ei tässä muodossaan sen sijaan juurikaan kuule, siksi mukana.

P-K Keränen ja Riku Mattila: Don’t Say I’m So Evil (22-Pistepirkon albumilta Big Lupu, 1992)

– Koko tuotannon voisi laittaa tähän; ylivoimaisia, delikaatteja kitararaitoja löytyy. Valitsin tämän, koska kyseessä on eka kuulemani kappale Pirkoilta, radiosta aikoinaan nauhoitin. On ne skitat tässäkin loistavat. Big Lupulla mukana soitti myös tuottaja Riku Mattila, tällä raidalla slideä. Kuten Birdy-hitissäkin, metodina oli soittaa livenä Finnvoxin B-studiolla samassa huoneessa laulun tullessa isoista kaiuttimista.

Albert Järvinen: Keep On Knocking (Hurriganesin albumilta Rock And Roll All Night Long, 1973)

– Alpulta vastustamaton intro. Mietin tuota soundia joskus paljon. Halusin tähän jotain Alpulta ja ekana tuli mieleen pitkä säestyksetön soolo Kaivopuisto-liveltä vuodelta -76, mutten löytänyt sitä netistä. Suosittelen kuitenkin kyseistä äänitettä, siinä Alppu soittaa ehkä vapautuneemmin kuin missään muualla.

Dave Lindholm: T.H.E. World (Bluesoundsin albumilta Black, 1980)

– Tämä on tietty klassikoiden klassikko, Dave Lindholm on ehkä kovista kovin! Suosittelen kaikille tutustumista koko Daven tuotantoon, 70-luvulla monesti mukana myös loistava Janne Ödner. Tokihan Dave keikkailee yhäkin aktiivisesti, mutta onhan tämä Bluesounds jotain muuta…

”Hasse oli tullut käymään studiolla Hectorin sessioiden aikaan ja kuultuaan kappaleen halusi soittaa siihen. Olisin varmaan itsekin tarjoutunut.”

Hasse Walli: Tuulisina öinä (Hectorin albumilta Kadonneet lapset, 1978)

Hasse oli tullut käymään studiolla Hectorin sessioiden aikaan ja kuultuaan kappaleen halusi soittaa siihen. Soitto onkin inspiroitunutta, hieno soundi. Biisi kosketti minuakin heti, olisin varmaan itsekin tarjoutunut.

Heikki Laurila: Caravan (alkup. esittäjä Barney Bigard And His Jazzopators, 1937, Heikki Laurilan Ja Onni Gideonin Orkesterin versio vuodelta 1961)

– Tietenkin mukana. Tämä on suomalaiselta kitaristilta useimmin toivottujen biisien kärkipäässä, juuri tämän version takia. Laurila on ylivoimaisesti eniten levyillä soittanut suomalainen studiomuusikko, jonka käsialaa ovat muun muassa Uuno Turhapuro -elokuvien legendaariset wahittelut. Kannattaa tsekata YouTubesta myös miehen steppaustaidot.

Petteri Salminen: Wide Sea (Jim Pembroke Bandin albumilta Flat Broke, 1980)

– Nuorena kuolleen Salmisen tunnetuin soolo on Juice Leskisen Syksyn sävelessä. Se on massiivisen upea, mutta laitetaan tähän sielukasta ulvottelua hieman vähemmän tunnetulta levyltä.

Olli Haavisto: Mä meen (J. Karjalainen Ja Mustat Lasit -yhtyeen albumilta Varaani, 1986)

– Ollikin on aktiivinen muusikko, jonka loistavuus täytyy todeta keikoilla. Hän kuitenkaan harvemmin soittaa Stratocasteriaan enää, nykyisin soittimenaan on tavallisesti pedal steel. Siksi mukana tämä klassikko, jossa ensin Marshall jyrisee nerokkaan pelkistetysti kun taas fillipaikoissa tila täytetään maukkaan herkällä dynamiikalla äänet täydellisesti valikoiden.

Sunnuntaisoittari: Timo Kämäräinen ja kotimaan kovimmat kitararaidat

– Bonuksena tahtoisin nostaa esiin vielä Tax Freen No Sign Of Love -albumin Saturday Morningin. Raidan, jota ei löydy mistään. Kaitsu Kääriäinen oli aikaansa edellä 90-luvun alussa; Neil Young -henkistä pöristelyä ei tuolloin juuri popissa sovellettu. Kääriäisen ilmaisusta löytyy kontrastiksi myös pehmeää surumielisyyttä, joka tekee miehen soinnista täysin uniikin.

Yllä sivutuksi tullutta materiaalia Jukka Toloselta (Pori Jazz -esiintyminen vuodelta 1972 toim. huom.) löydettävissä Ylen aina mahtavasta Elävästä arkistosta.

Kaikki menneisyyden Sunnuntaisoittarit täältä.