Neitsyys meni – Korkkausvuorossa Blonde On Blonde

26.11.2014 14:41

Neitsyys meni -sarjassa Soundin toimittajat menettävät neitsyytensä klassikkolevyille. He hyppäävät kanonisoitujen, mutta itselle täysin tuntemattomien albumien kimppuun puhtain korvin ja avoimin mielin.

Tällä kertaa Visa Högmander tutustuu Bob Dylanin tuotannon kulmakiviin lukeutuvaan Blonde On Blondeen, joka sijoittui pari vuotta sitten Soundin järjestämässä 100 parasta levyä -äänestyksessä yhdeksänneksi (Timo Kanervan kirjoitus löytyy täältä).

Sarjan edellisissä osissa Antti Luukkanen tutustui Televisionin Marquee Moon -debyyttiin, Eero Tarmo sukelsi The Curen Disintegrationin sisään ja Arttu Tolonen altisti itsensä Hurriganesin Roadrunnerille.


NEITSYYS MENI
Bob Dylan: Blonde On Blonde (Sony, 1966)

Marraskuu. Flunssa. Poskiontelotulehdus. Sängyn pohjalla makaamista, rohtoja, romaaneja, elokuvia ja musiikkia. Aikaa tarttua levyyn, joka tuli hankittua vuosituhannen vaihteessa levyhyllyyn, siinä vaiheessa, kun pakkomielteenomainen into haalia kaikki mahdolliset klassikkolevyt omaksi oli valloillaan.

Bob Dylan. Blonde On Blonde. Kokonaisuudessaan. Vihdoin ja viimein.

Olen aina kärsinyt Dylan-ongelmasta. Tiedän, että mies on legenda. Tunnen hitit. Tiedän laulajan uran ja teot, mutta musiikkinsa on ollut aina jollain tapaa liian juurevaa ja jurottavaa omaan makuuni. Hyllystä löytyy monia levyjä, mutta yhtään niistä en ole kuunnellut alusta loppuun.

On aika tarttua Dylan-härkää sarvista.

”Musiikkinsa on ollut aina jollain tapaa liian juurevaa ja jurottavaa omaan makuuni”

Rainy Day Women #12 & 35 avaa pelin juurevasti. Tätä biisiä on pidetty oman sukupolvensa huumelauluna, siinä missä Lucy In The Sky With Diamondsiakin. Niinhän se menee: ”Everybody must get stoned”, laulaa Dylan, välillä selkeästi nauruaan pidätellen. Klassikkostatuksen ymmärtää, kyllä. Reipas ja samanaikaisesti letkeä blues sekä torvisektio ovat stoned-lauseen lisäksi päällimmäisenä biisin aikana mielessä pyörivät asiat. Uuden nenäliinan hakemisen lisäksi.

Seuraava kappale jatkaa blueslinjaa. Huuliharppu raikaa. ”Well, early in the mornin’ / ’Til late at night / I got a poison headache / But I feel all right”. Tämähän toimii. Musiikillisesti kappale ei imaise mukaansa, mutta Dylanin lyriikat herättävät huomion. Pledging My Time lienee juuri sitä tarinankerrontaa, josta Anssi Kela ja muut suomalaisetkin lauluntekijät ovat kertoneet saaneensa inspiraatiota.

Kolmas biisi kolahtaa. Muistan ensimmäisistä sävelistä yhtäkkiä, että olen kuullut Visions Of Johannan ennenkin. Sekavat jatkot baari-illan jälkeen, herkkä humalainen hetki naisseuralaisen kanssa. Joku jatkoilla soitteli vinyylilevyjä, ja siinä joukossa oli mitä ilmeisimmin myös Blonde On Blonde. Oli miten oli, Visions Of Johanna kuulostaa levyn tähän asti parhaalta kappaleelta. Pikaisen tiedonhaun perusteella selviää, että kappale oli Rolling Stone -lehden kymmenen vuoden takaisella 500 Greatest Songs of All Time -listalla sijalla 413.

Yleensä pitkien laulujen kohdalla huomaa noin viiden minuutin kohdalla miettivänsä, että onpa pitkä biisi. Visions Of Johannan kohdalla huomaan asian vasta sen päättyessä seitsemän minuutin ja 31 sekunnin kohdalla. Biisin teksti on kiehtova. ”The harmonicas play the skeleton keys and the rain / And these visions of Johanna are now all that remain”. Tämän kappaleen pariin tulen vielä palaamaan.

Neljäs kappale One Of Us Must Know (Sooner Or Later) herättää mielleyhtymiä Dylan-hitti Like A Rolling Stoneen. Tekstissä jollain tapaa huonoa omatuntoa poteva laulaja käy pahoittelevasti läpi kariutunutta ihmissuhdetta. Kappale ei synnytä suuria riemunkiljahduksia, mutta samaistuttava lyriikka toimii.

Kantrifolk-poljentoinen I Want You on rempseä. Levyn puoliväli lähestyy ja bluesvaihde on poistunut ja vaihtunut helpommin lähestyttäväksi. Juurevuus on silti edelleen luonnollisesti läsnä. Bob Dylanin paikoin monotoninen ja melodioita paikoin karttava tulkinta ei ärsytä lainkaan niin paljon kuin pelkäsin. Stuck Inside Of Mobile With The Memphis Blues Again jatkaa yllättävän mukaansatempaavaa tunnelmaa. Pää nyökyttelee mukana ja korva kuuntelee Dylanin tarinointia. Teksti vaikuttaa obskuurilta ja alkaa puuduttaa. Syykin on selvä: kappale kestää yli seitsemän minuuttia.

”Monotoninen ja melodioita paikoin karttava tulkinta ei ärsytä lainkaan niin paljon kuin pelkäsin”

Leopard Skin Pill-Box Hat palauttaa bluesvaihteen silmään. Surrealistiset ja jopa sarkastiset sanoitukset pitävät mielenkiinnon yllä. Ristiriita toimii: jäyhä perusblues ja oudot lyriikat ruokkivat toisiaan. Huomaan miettiväni, että minkä takia en ole laittanut kaikkien näiden vuosien aikana Blonde On Blondea soimaan aiemmin. Bluespolkuja tallaavan viimeisen kitarasoolon aikana mietin myös uuden nenäliinan hakemista ja rommitotin kiehauttamista. Surrealistista.

”Nobody feels any pain / Tonight as I stand inside the rain / Ev’rybody knows / That Baby’s got new clothes”. Pikaisella googlailulla selviää, että Just Like A Womanin tekstiä on kritisoitu naisia halventavaksi. Suhde tulee tiensä päähän, ja Dylan toteaa, että ”Then you ache just like a woman / But you break just like a little girl”. Biisi on tahtilajiltaan kolmijakoinen balladi, mutta teksti on hämmentävä, ehkä hieman jopa luotaantyöntävä. Tämän biisin kohdalla voin niistää nenäni hyvällä omatunnolla.

Sitten taas nyökytellään päätä tahdissa. Most Likely You Go Your Way (And I’ll Go Mine) jatkaa ihmissuhteen kariutumistunnelmissa. ”I’m gonna let you pass / And I’ll go last / Then time will tell just who fell / And who’s been left behind / When you go your way and I go mine”. Tiet lähtevät eri suuntiin, mutta rommitotia siemaillessani pohdin sekä kappaleen tekstin ja sävellyksen välistä kontrastia että Dylanin tulkinnan puuduttavuutta. Ja myös sitä, miksi rommitoti ei jäähdy, ei sitten millään.

Kymmenes kappale on nimeltään Temporary Like Achilles ja se on hidas blues. Bluesvedoissa Bob Dylan on ehdottomasti puuduttavimmillaan. Tekstissä mies haikailee naisen perään vaikka tällä on jo uusi mies kuvioissa. Mukaan hiipii jopa stalker-henkistä tunnelmaa.

Absolutely Sweet Marie johdattaa up-tempo-kierroksille. ”I’m just sitting here beating on my trumpet” -lause hämmentää ja hymähdyttää. Hämmentävät sanoitukset jatkuvat. Dylan kaihoilee muusansa perään. Up-tempo pelastaa kappaleen. Tässä kohtaa Dylanin tulkinnan lisäksi huuliharppu alkaa puuduttaa.

Fourth Time Around keventää tunnelmaa, mutta ei nosta levyn loppua ainakaan vielä raiteilleen. Kiinnostavaa knoppitietoa: kappale on tulkittu Bob Dylanin vastineeksi The Beatlesin Norwegian Wood (This Bird Has Flown) -laululle. ”I never asked for your crutch / Now don’t ask for mine”, Dylan laulaa. Knoppitiedon myötä biisi muuttuu huomattavasti kiinnostavammaksi.

Loppu lähestyy. Rommitotimuki on jo melkein tyhjä ja nenäliinat lopussa. Albumin toiseksi viimeinen kappale Obviously Five Believers on mainiosti rullaavaa roadhouse bluesia, joka soljuu kivasti korvasta sisään ja toisesta ulos.

”Bluesvedoissa Bob Dylan on ehdottomasti puuduttavimmillaan”

Päätöskappale Sad-Eyed Lady Of The Lowlands vie voiton Blonde On Blonden pisin kappale -kisassa. Kolmijakoinen kappale on yhden tulkinnan mukaan Dylanin häälahja vaimolleen Saralle. Desire (1975) -levyn Sara-kappaleella Dylan tunnustaa asian: ”Stayin’ up for days in the Chelsea Hotel / Writin’ ”Sad-Eyed Lady of the Lowlands” for you”. Sad-Eyed Lady Of The Lowlandsin päättyessa yhdentoista minuutin ja yhdeksäntoista sekunnin kohdalla on Blonde On Blonde kestänyt 72 minuuttia. Tuona aikana ehti kulua taskupaketillinen nenäliinoja, yksi rommitotimukillinen sekä muita flunssarohtoja.

Neitsytkuuntelusta jäi sellainen olo, että Blonde On Blonde voisi aueta paremmin useamman kuuntelukerran jälkeen, mutta melko raskas levy se on. Bob Dylanista yleensä joko pitää erittäin suuresti tai ei pidä lainkaan.

Itse olen tämän levyn kuunneltuani edelleen jossain siellä puolivälissä.

Visa Högmander


Kuuntele itse

Lisää luettavaa