Runditentti 10 – Intiimin poreileva Olavi Uusivirta

12.12.2014 13:34

Soundin Runditentti-kiertuejuttusarjassa ovat kesästä alkaen vierailleet niin Pariisin Kevät, Snipe Drive, Pimeys, Haloo Helsinki!, Modernistit, My First Band, Sallan Ja Miron Matka Maailman Ympäri, Samae Koskinen kuin Softenginekin.

Nyt 10-osainen sarja saavuttaa päätöksensä, kun viimeisenä haastateltavana aloilleen istahtaa Soundin kriitikkoäänestyksessäkin pärjänneen Ikuiset lapset -albuminsa tiimoilta kuluneena vuonna ihastuttanut ja kihahduttanut Olavi Uusivirta. Kokenut kuuden keikkavirheen artisti on vaihtoehtoisen mieskuvan lähettiläs, joka katsoo jo kohti konserttisaleja. 

Terve Olavi. Mitä kuuluu juuri nyt?

− Kiitos kysymästä, oikein hyvää. Tässä on vielä yksi keikkaviikonloppu tätä vuotta jäljellä. Sen jälkeen jäädään breikille ja juonimaan uusia kuvioita oikeastaan saman tien.  Seuraavan albumin suunnittelu on jo käynnissä. Kohta aletaan varmaan tehdä konkreettisia demoäänityksiä, joista sitten voi todeta, että eka demo oli paras.

Olet siis jo kirjoittanut uutta materiaalia?

− Jonkun verran on materiaalia olemassa. Enimmäkseen ne on sellaisia pieniä sirpaleita, joita on lähdettävä parsimaan yhteen. Muutama kokonainenkin kappale on. Yleensä tämä menee sillä lailla, että kun on välideadlineja, niin virkkaaminen aktivoituu itsestään. Toimitaan tällä kertaa käytännössä ihan samalla tavalla kuin edellisen levyn kanssa − Timon (Kämäräinen, kitaristi) on tarkoitus toimia kipparina. Me tehdään myös yhä enemmän materiaalia Timon omassa studiossa ettei oltaisi niin lukittuja määrättyihin studioaikoihin. Viime levyn kanssahan tehtiin pohjasessio Finnvoxilla ja vasta loppuun saatto Timon pajalla.

Artistina olet tämän juttusarjan vierailijoiden kokeneimmasta päästä. Nouseeko urasi varrelta selkeää keikkailuun liittyvää kohokohtaa?

− Viime kesän festarikeikoista ainakaan Ruissi ja Ilosaari ei varmaan hevillä unohdu. Ne oli meidän uuden kokoonpanon ensimmäisiä isoja festarikeikkoja ja yleisömääriltään isoimpia keikkoja varmasti ylipäätäänkin. Tuollaiset festarit poikkeaa klubiolosuhteista siinä, ettei yhtyeellä ole rajattua tilaa. Energia keikalla jakaantuu valtavalle alueelle. Silti pitäisi pystyä tavoittamaan se tietty intiimin poreileva tunnelma.

Pitäisikö?

− Isollakin lavalla me pyritään yleensä aluksi asettautumaan samanlaiseen pieneen nippuun kuin klubikeikoilla. Meille on tärkeää, että voidaan ollaan lähellä toisiamme, vaikka se voi tietysti joskus näyttää oudolta. Silti usein juuri se pienuus voi paradoksaalisesti tehdä kokemuksesta ison. Meillähän oli viimeisellä levylläkin tää trio rock -dogma, ei haluttu lähteä kuorruttamaan hirveesti että tietty ilmavuus ja soittajien liikkumatila säilyisi.

Ainakin teikäläinenhän tykkää liikkuakin keikoilla. Lavalla ja sen ulkopuolella.

− Kyllä! Ja isolla lavalla se on mahtavaa, koska tila ei lopu kesken.

Loppuuko se usein?

− On siihenkin välillä törmännyt, että katto tulee vastaan. Kerran oon bassorummun päältä hypätessäni lyönyt pääni johonkin valkokankaaseen. Raivostuin kankaalle niin paljon, että hakkasin sitä Jaakon mikkiständillä. Sekä mikkiständi että kangas meni paskaksi ja kankaasta tuli lasku perässä. Toki olin pahoitellut asiaa silloin jo heti suoralta kädeltäkin.

Kuulostaa spontaanilta. Onko harkitsemattomuus osa Olavi Uusivirta -liveshowta?

− On se. Eikä spontaaniutta voikaan mitenkään koreografioida. Kun on fantomien vallassa, voi kaikenlaisia päähänpistoja syntyä hetkessä.

Onko teillä joskus ollut koreografioita?

− Aikoinaan oli tapana ottaa yleisöstä melodica-solisti Minä olen hullu -kappaleeseen. Nykyään on traditiona, että pyydän itselleni tanssikumppanin valssi-osuuden ajaksi. Mutta nääkin on kuvioita, jotka on lähteneet alun perin hetken mielijohteesta.

Olet myös näyttelijä. Ammennatko lavaestetiikkaan siltä sektorilta?

− En niinkään koreografiamielessä, mutta mietin keikkoja usein dramaturgian kautta. Musta on tärkeää, että keikkasetin sisään tulee erilaisia leikkauksia. Nyt syksyllä ollaan esimerkiksi lisätty sinne niin sanottu Elton John -osio. Siinä esitän yhden kappaleen yksin pianolla. Jos pohjalla on hirveästi kohkausta ja tuuttausta, voi olla hyvä vetää homma välillä ihan toiseen maailmaan. Jos jossain vaiheessa tulee tehtyä enemmän istuvan katsomon konsertteja, haluaisin hyödyntää puitteiden tarjoamia mahdollisuuksia myös visuaalisessa mielessä.

Puhut konserttisaleista?

− Joo. Se kokonaan erilainen asetelma kiinnostaa. Että pystyisi rakentamaan voimakkaita kuvia, illuusioita, tilanteita ja todellisuuksia. Ne saisi vaihtua illan aikana. Ehkä olisi väliaikakin − kaksi aloitusta, kaksi keskenään erilaista puoliaikaa ja kaksi lopetusta.

Onkos jotain tämän tyyppistä suunnitteilla?

− Sen verran on suunnitelmissa, että ois hienoa, jos saatais ensi kesän keikkojen lopetukseksi pari tällaista. Nyt kun tämä hurriganesmaisen bändikeskeinen tie alkaa olla meillä loppuun kuljettu, ajateltiin lähitulevaisuudessa panostaa tosissaan valosuunnitteluun.

Äkkiväärästi ruokaan − onko teidän bändissä rundeilla vallitsevaa politiikkaa safka-asioiden suhteen?

− Meidän bändissä minä ja Timo ollaan kalakasvis-linjalla. Tää ruokavalio on nimensä mukaisesti sellainen, että ei syödä juuri lainkaan lihaa tai kanaa.

Eettisyys vai esiintyjän fyysinen hyvinvointi edellä?

− Mulle se on enemmän eettinen juttu. Oon luopunut lihasta lähes kokonaan pari vuotta sitten. Senkään − kuten oikeastaan minkään muunkaan − suhteen en tosin ole absolutisti. Itselleni tärkeämpi ulottuvuus tässä asiassa on se, että tiedän pystyväni olemaan 99-prosenttisesti lihaton. Nyt olen vain kääntänyt toisinpäin asetelman, joka aiemmin vallitsi. Tää on tuntunut oikealla tavalla tasapainoiselta ratkaisulta.

Millaisina valinnanmahdollisuudet ovat tien päällä ollessa näyttäytyneet?

− Määrätyissä pitäjissä ei välttämättä aina olekaan ollut saatavilla mitään järkevää.

Missä?

− Pohjanmaalla pienemmillä paikkakunnilla on ilta-aikaan vaikeampi löytää tätä osastoa. Aika usein huoltsikoilla ja pizza-kebab-mestoissa törmää siihen, että vaihtoehdot on hyvin vähissä, jos siis falafeleja ja kasvispizzoja ei lasketa. Sama pätee joihinkin keikkapaikkojen yhteydessä oleviin hotelliravintoloihin − mitään lihatonta ei yksinkertaisesti välttämättä ole. Näissä yhdessä prosentissa tilanteista saatan olla pakotettu hankkimaan tarvittavat proteiinit lihasta. Päivisin Pohjanmaankin ravintolarepertuaarista löytyy kyllä kalaa ja kasvista.

Mitä siis lukee raiderissa?

− Siellä lukee, että montako lihatonta meillä on. Jaakkokaan ei taida syödä punaista lihaa, Olli sen sijaan syö. Paitsi Morrisseyn konsertin jälkeen se oli kaksi päivää syömättä lihaa.

Mikä on keikkapäivänä sopiva aika syödä?

− Keikkailuhan on suurimmaksi osaksi erilaisten virheiden välttelyä. On olemassa viisi arkkivirhettä ja tässä tullaan yhteen niistä eli ruokavirheeseen. Se tarkoittaa sitä, että syö puoli tuntia ennen keikkaa helvetinmoisen aterian tai vastaavasti sitä, että ruokailun ja keikan välinen aika jää liian pitkäksi ja tuntee itsensä nääntyneeksi jo lavalle noustessaan. Muut neljä virhettä ovat univirhe − nukut päikkärit liian lähellä keikkaa, saunavirhe − saunot liian kauan ja lopetat saunomisen vasta kymmenen minuuttia ennen keikan alkua ja lenkkivirhe − vedät liian pitkän lenkin ennen keikkaa. Tähän liittyy vielä sellainen, että jos en oo vetänyt paria lenkkiä keikkaa edeltävän viikon aikana, tuppaa kunto loppumaan esiintymisen aikana kesken − tulee sellainen ahdistava olo, että on koko ajan ihan tapissa. Viides virhe on sitten alkoholivirhe, eli liian monta tai liian vähän ravintola-annoksia ennen keikkaa. Tää virhe on toki laajennettavissa koskemaan myös muita päihteitä.

Eikö kaikkien näiden virheiden välttelyllä ole jo itsessään melkoisen työllistävä vaikutus?

− Yleensä mitään ongelmia ei tuu, jos keikkapaikalle saapuu hyvissä ajoin. Ja samana päivänä on mahdotonta ehtiä sortumaan kaikkiin mainittuihin virheisiin.

Entä iltana?

− Lenkille en enää keikan jälkeen lähde, mutta saunaan voin lähteä.

Sex ’n’ drugs ’n’…

− On olemassa tietysti myös seksivirhe.

Ei seksiä saunassa?

− Ei varsinkaan siellä, eikä juuri ennen keikkaa. Mun käsittääkseni osa huippu-urheilijoistakin pidättäytyy kisojen aikana. Asia on hyvä pitää mielessä myös keikkaillessa siitäkin huolimatta, että meillä tää on virheistä selvästi harvinaisin.

Entäs ne päihteet?

− Empiiristen tutkimusten perusteella oon huomannut, että keikkaan valmistautumisessa esimerkiksi tuo lenkki auttaa siinä missä homeopaattinen annos hyväksi havaittua yhden tähden lääkettäkin. Kysymys on pohjalämmöstä ja virtaavuuden tilasta − siitä, että pyrkii saavuttamaan korkeamman energiatason kuin yleisöllä. Se voi onnistua kemikaalien avulla tai sitten liikunnalla, keinoja on monia. Nään keskeisenä myös pyrkimisen pois analyyttisyydestä − liika tietoisuus vaikkapa omasta ulkonäöstä voi olla myrkkyä keikkatilanteelle. Artistin on hyvä saada jää itsensä ja yleisön väliltä särkymään niin nopeasti kuin mahdollista. Mä esimerkiksi koetan usein näyttää niin hölmöltä kuin mahdollista jo heti kättelyssä.

Olet ilmeisesti pohtinut häpeän olemusta?

− Kyllä. Tuolla jään särkemisellä saavuttaa sen, ettei ole mitään menetettävää. Se on tietyllä tapaa aristokraattinen tila. Kun itsensä häpäisee heti keikan aluksi, kaikki on sen jälkeen mahdollista. Jos esiintyjä pelkää itsensä häpäisemistä − on häpeän vallassa − valtava osa energiasta menee sen häpeän peittelemiseen. Näkymätön kalvo yleisön ja esiintyjän välissä jää läpäisemättä. Samaan yleisön edessä paljastumiseenhan liittyy konkreettisemmin myös se, että riisun paidan lavalla.

Eroottinen ulottuvuus − onko sitä?

− Myös sen mieskuvallisen puolen tutkiminen on mielenkiintoista. Me eletään ajassa, jossa monien nuorten miesten keskuudessa vallitsee salil eka salil vika -tyyppinen tulokulma omaan kehollisuuteen. Mä en kuitenkaan vartaloni puolesta oo tällainen mies. Pikemminkin koen oman kroppani jotenkin tosi feminiinisenä kun se ei ole vallitsevien arvostusten mukaisesti miehekäs. Silti ja juuri siksi koen myös tämän edustamani mieskuvan esiintuomisen tärkeäksi.

Koetko itsesi vaihtoehtoisen mieskuvan lähettilääksi?

− Kyllä se statement on nykyään tietoinen. Keikkailun kautta oon huomannut, miten tässä hommassa leikittelee myös sen itsensä objektiksi asettamisen kanssa. Se kiinnostaa mua paljon. Perinteisestihän ajatus halun objektina olemisesta on tavattu liittää naispuolisiin esiintyjiin. Nyt tämä uusi sali-sukupolvi on vakiinnuttamassa paikkaansa miesartistien joukossa. Mä seison siellä vastarannalla.

Millaisia miehiä ja naisia näkyy Olavi Uusivirta -konserttien yleisössä vuonna 2014?

− Nykyään on enemmän miespuolistakin yleisöä. Timon tulo bändiin varmaan osaltaan vaikuttaa. Melkein joka keikalla on jätkiä, jotka tulee selkeesti diggaamaan Timoa ja sen soittoa. Myös se, että meidän musasta on tullut voittopuolisesti kitararockia vaikuttaa varmaan osaltaan tuohon yleisön sukupuolijakauman muuntumiseen. Hyvin pitkään yhdeksän kymmenestä oli mimmejä. Jossain vaiheessa se ärsyttikin siksi, etten oo koskaan kokenut tekeväni musiikkia vaan toiselle sukupuolelle.

Mistä luulet naispainotteisuuden johtuneen?

− Ehkä mut on nähty runopoikana. Runotyttöjä on helvetisti enemmän kuin runopoikia. Sukupuolijakauman hälventyminen keikoilla on lämmittänyt mieltä viime aikoina, samoin kuin se, että lähes joka keikalla näkyy uusia naamoja. Viimeisimpien levyjen keikkojen myötä monen ennakkokäsitykset tästä bändistä on muuttuneet. Viidakkorumpu on soinut, mikä on mahtavaa.”

Onko radiohiteillä merkitystä?

− Laaja-alaisesti soivilla hiteillä on aika iso, positiivinen merkitys. Toisaalta pari radiobiisiä kuulleella ihmisellä voi olla harmillisen kapeaksi rajautunut käsitys siitä, millaista tää meidän juttu on. Mulla on käsitys, että meidän musiikki onneksi löydetään suhteellisen monen eri kanavan kautta. Jos ajattelee mihin suuntaan radioilmasto on mennyt − sitä yksipuolistunutta klangia − niin ei radiosta tänä päivänä halua tulla riippuvaiseksi.

− Esimerkiksi Ismo Alangollahan keikkapaikat on aina aivan turvoksissa ja sen viimeisimmät levyt on myyneet kultaa siitä huolimatta, ettei ne biisit oo radioissa soineet. Uudistuminen on tärkeää ja siinä Ismo on onnistunut hyvin. Jos homma alkaa mennä puurtamiseksi, eli siihen pisteeseen että vituttaa, paras ratkaisu on pitää miettimistauko ja olla vaaditun pituinen aika tekemättä ollenkaan musaa. Leipääntynyt rutinoituneisuus on kaikkein surullisinta katsottavaa.

Oletko nähnyt sen pisteen?

− Tottakai. Välillä tulee epäuskon hetkiä. Sellaisia, joina tää juttu alkaa tuntua turhalta, tarkoituksettomalta, ontolta, tyhjänpäiväiseltä, lapselliselta tai naurettavalta. Ne tunteet on opittava kohtaamaan, niiden kuuluukin tulla pintaan aika ajoin. Silloin vaan pitää muistuttaa itseään siitä, mikä tässä musan tekemisessä ja esittämisessä alunperin sytytti.

Kiitos Olavi. Runditentti on päättynyt.


Teksti ja kuvat: Eero Tarmo

Lisää luettavaa