–Voi hyvänen aika, parahtaa Pate Mustajärvi, kun saa käteensä Soundi-palkinnon, Juho Juntusen suunnitteleman Taatto Taivahinen -patsaan.
Vuodesta 2005 jaetun palkinnon ovat saaneet tähän mennessä lukuisat suomirockin merkkihenkilöt, joihin kuuluvat Patenkin esikuvista esimerkiksi Tuomari Nurmio ja Hector.
– Mä olen hurjassa seurassa. Ilman heitä ei olisi suomeksi laulavaa rockbändiä nimeltä Popeda. Muistan, kuinka Nurmio oli viimeinen niitti. Eka tuli Hector, sitten Dave Lindholm, jolta opin, ettei sillä oikein ole väliä, mitä kieltä se on. Mutta lähellä suomea se oli. Ja sitten tietysti Juice.
Palkinnon Pate ansaitsisi jo pelkästä elämäntyöstä, sillä ennen kuin hän lopetti Popedan solistina ja viimeisenä alkuperäisjäsenenä syyskuussa 2023, hänelle tuli 46 vuotta täyteen suomirockin työjuhdan keulilla. Palkintoa jaettaessa otettiin myös huomioon Paten sanoitusura, joka on jäänyt vuosien varrella hänen keulahahmon roolinsa varjoon.
Innostus lauluteksteihin syntyi jo varhain.
– Mä vaan kuuntelin penskana radiosta sen ajan musaa, ei tullut Beatlesia eikä Rollareita. Kun kuulen jonkun tekstin, niin mä näen sen elokuvana. Kullervo Linna ja Humppaveikot sekä Dallapé teki uskomattoman hienoja tekstejä. Tällaisia raivokkaita humppia, joissa oltiin jossain kaukomailla. Mä loin mielessäni sellaisia kuvia, kun enhän mä ollut käynyt missään.
Siihen aikaan laulutekstit olivat eskapismia eksoottisiin paikkoihin, joihin ei ollut pääsyä.
– Johonkin sellaiseen kummalliseen paikkaan, missä kaikki on vitun hyvin. Mutta se johtui tietysti siitä, että elettiin pula-aikaa ja me 50-luvulla syntyneet oltiin sen jälkeläisiä. Mutta sieltä se lähtee. Totta kai se vaikutti, kun tapasin Ilarin (Ainiala, Popedan alkuperäinen basisti), koska sillä oli samat pohjat. Se käänsi suomeksi miltei kaikki Rollari-biisit, joista osa on oikein loistavia käännöksiä. Mua ja Ilaria yhdisti se vanha humppakeisarimeininki ja se, että osattiin ulkoa kaikki vanhan liiton jutut. Ilari osasi ihan oikeasti riimittää. Se oli mun mentori.
Mustajärven tekstejä on esitelty muun muassa kirjassa Tohtori Mustajärvi, otaksun – Pate Mustajärven sanoituksia. Viimeistään siitä käy ilmi, kuinka Pate on värikkäästä aihekavalkaadistaan huolimatta perinteiden ystävä, ainakin mitä riimittelyyn tulee.
– En mä osaa mitään muuta tapaa! Joku voisi laittaa mun tekstin johonkin toiseen Popeda-biisiin, ja se sopisi siihen ihan samalla lailla.
Olet siis oppinut tekemään tekstejä juuri Popedan sävellyksiin.
– Popedalle pitää kirjoittaa niin kuin Popedalle kirjoitetaan. Mutta kun mä olen noita soolobiisieni tekstejä kirjoittanut, niin kyllä mä onnettomasti yritän välillä olla Vexi Salmi. Ja silloin kun tein soololevyjä, joissa oli covereita, niin Leskinenhän niitä käänsi.
Työläisen kakara
Miltä tuntuu ylipäätään olla palkittavana? Palkintoja ja huomionosoituksia olet saanut ennenkin. Onhan se melkoinen kehityskaari, että ”sika-heavya” rappaavasta rockbändistä, jonka laulajan ensimmäisen tv-esiintymisen kritiikeissä vihjattiin olevan karussa Pitkäniemen mielisairaalasta on tullut suomalaisen työkulttuurin merkkipaalu?
– Se on ristiriitainen tunne. Musamaailmassa niitä palkintoja on jaettu aina. Silloin kun oltiin rääväsuinen äijälauma, joka painoi tuolla menemään ympäri Suomea herättäen pahennusta ja elämäntavat oli mitä oli, me ylenkatsottiin jos joku sai palkintoja tai apurahoja. Olihan siinä ripaus sitäkin, että vittu kun me ei saada mitään.
– Olen ollut 46 vuotta saman bändin laulajana. Sitä mä mietin, kun kävin pokkaamassa Tampere-talossa (palkinnon työstä Pirkanmaan hyväksi). Mietin, miksi olen ollut näin pitkään bändissä, niin se johtuu varmaan siitä, että olen työläisen kakara. Menin 15-vuotiaana töihin ja töitä olen tehnyt siitä asti. Kun saat hyvän duunipaikan, niin sun pitää pitää siitä kiinni. Ei siitä niin vaan lähdetä!
Onko se työläisen kakarana oleminen syy sinun ja Popedan suosioon? Ihmisten, joilla on samanlaiset juuret on ollut helppo samaistua sinuun. Et ole saanut helpolla mitään, vaan suosio on tullut oman työnteon kautta. Suomen kansa on tavannut rakastaa juuri tällaisia työteliäitä mutta inhimillisiä tekijöitä.
– Sillä lailla mä olen sen itselleni selittänyt. Mutta turha sitä on kieltää, kyllä palkintoja on hieno saada. Kyllä tämä tuntuu ihan helvetin hyvältä. Ja song remains the same. Sitten kun meikkis potkaisee tyhjää, niin nämä jää, Pate sanoo nostaessaan Taatto-patsaan ja päästää ilmoille koko haastattelun mitan taajaan ilmoille pääsevän röhönaurun.
Kaatuilut on kaatuiltu
Popedassa on keikkakesiä vietetty kuudella vuosikymmenellä, mutta nyt oli poikkeuksellinen tapaus, kun tiesit, että sesongin viimeiseen keikkaan syyskuussa Ratinassa päättyy oma Popeda-urasi. Tuntuiko aika sitä odotellessa pitkältä?
– Tuntui, ettei se viikko lopu ikinä! Mitä lähemmäksi se tuli, sitä enemmän oli fiilis, että miksei se jo ala. Vähän niin kuin kakarana olisi joulupukkia odottanut. Siinä vaiheessa, kun me lyötiin lukkoon, että tehdään tämmöinen ja se tehdään tuolla ja tuona päivänä, siitä hetkestä alkoi valmistautuminen. Tehtiin koko kesä perkeleen hyviä keikkoja ja mäkin päätin, että nyt ei ryssitä mitään turhan päiten. Silti takaraivossa oli koko ajan se Ratina.
Entä ne kesän keikat? Kiersit viimeisen kerran tuttuja keikkapaikkoja tietäen, että tänne ei välttämättä enää koskaan tulla.
– Costello oli jossain haastiksessaan sanonut, että keikoilla oli yllättävän railakas meininki. Mä uskon, että se johtui siitä, kun tiesin, että tää on tässä. Joskus johonkin mestaan lähteminen on ollut vaikeaa. Voi olla huono soundi, se tai tuo asia on ollut huonosti, mutta nyt oli ihan saatanan sama. Nyt vedetään niin hyvin kuin ikinä pystyy. Ihan tarkoituksella vähensin sellaista kohkaamista ja hyppimistä, halusin laulaa hyvin. Kyllä ne kaatuilut ja koheltamiset ja muut vaaralliset tilanteet on nyt nähty.
Vanhan liiton mies
Miltä tämä uusi elämänvaihe tuntuu nyt muutaman päivän jälkeen?
– En tiedä, onko Tiina (Paten puoliso ja manageri Tiina Mustajärvi) tehnyt tarkoituksella niin, että mulla on koko ajan ollut hommia vai haalinko mä niitä itseni tuntien, että en jää omaan miesluolaani epätoivon alhoon konjakkipullon ja sikarin kanssa.
– On helvetin helpottunut ja hyvä fiilis. Eilen hyppäsin mopon selkään ja ajelin, se tekee kaalille hyvää. Ajelin Ylöjärvelle meidän luolalle, jossa Popedan kamoja säilytetään ja jossa me treenataan. Siellä oli Costello ja Ville, meidän monitorimiksaaja. Huomasin Costellosta, että sillä oli myös hartiat alhaalla. Vai onko se vaan sitä, että sitä ei oikein vielä tajua? Tuleeko se tyhjyys jossain kohtaa?
Onko nykytilanteessa sitäkin, että et ole vielä tottunut ajatukseen, että nyt pääset tekemään kaikkea, mihin aiemmassa elämänvaiheessa ei ole ollut mahdollisuutta? Mitä Popeda on estänyt?
– Onhan se 46 vuotta estänyt kaiken. Se Arwon vuoden 1979 lausahdus tuli toteen, että on häät tai hautajaiset, niin Popeda on keikalla. Se pitää kyllä paikkansa. Mäkin olen sukurakas ihminen ja meillä on iso suku. Kaikki ristiäiset ja häät on jääneet väliin, se niin sanottu normaali elämä.
– Päätin, että ensi talvena en esiinny kellekään, en tee teatterijuttuja enkä keikkoja. Enkä seuraavana kesänä. Mutta sen jälkeen, kun olin sanonut noin, niin… Kuinkahan siinä käy? Siinä sitten rouvalle vähän vihjaisin, että voisi kai sinne syksylle 2024 jotain katsoa, että olisi joku pakomahdollisuus. Joku konserttisalikiertue tai jotain. Että jos tämä rupeaa tuntumaan ihan saatanan ahdistavalta, niin pääsen takaisin.
– Siitä tuli Tiinalle idea, että mitäs jos lähestyttäisiin noita isoja levy-yhtiöitä. Sanoin, että mähän olen luvannut, että en lähde enää noihin isoihin lafkoihin. Mutta siihen se sanoi, että eihän sitä nyt ole kiveen kirjoitettu. Yhtäkkiä me istutaankin neukkarissa ja olen kirjoittanut Universalin kanssa sopimuksen. Sitten rupesi putkahtelemaan demoja, joista yhtenä tämä ensimmäinen sinkku Hei äijä. Aki Tykki ja kaverit oli tehnyt aivan perkeleen hyvän biisin.
– Sopimukseen halusin maininnan, että saan loppupeleissä itse päättää, mitä laulan. Biiseissä pitää olla kitaroita ja rumpuja. Ja jos mulla itsellä lähtee kulkemaan, niin myös mun tekstejä käytetään.
Mitä voimme odottaa Popedan jälkeiseltä soolouraltasi?
– Yksi syy talven ja kesän keikkailemattomuuteen on se, että teen levyä sen ajan. Mä tykkään olla studiolla. Luultavasti kevättalvella tulee toinen sinkku. Ja jos asiat menee niin kuin ajattelen, niin tämän keikkailemattomuuden aikana syntyy uusi pitkäsoittolevy. Yleensä tällaiselle vanhan liiton miehelle se tarkoittaa sitä, että sen jälkeen lähdetään kiertueelle.
Suomen Lynyrd Skynyrd
Helmikuussa ilmestyy Paten tämän vuoden päiväkirjoihin perustava teos Ratinaan se päättyi – 46 vuotta Popedaa, jossa seurataan hänen valmistautumistaan kohti omaa Popeda-finaaliaan. Inspiraation kirjoittamiseen Pate sai, kun siivoamisen yhteydessä hän löysi vanhat päiväkirjansa bändin alkutaipaleelta.
– Ne oli aivan uskomattoman hienoja, vaikka ikäraja on osassa vieläkin seitsemänkymmentä. On ne niin kovia juttuja, perkele! Kaikkea mäkin olen uskaltanut kirjoittaa. Rockelämä oli kyllä rockelämää silloin.
– Se on ollut käsittämättömän epäterveellistä elämää makkaroineen, oluineen ja tupakoineen. Meidän huumeet oli vihreä nortti, pontikka ja keskiolut, koska ei sitä rahaa niin kauheasti ollut. Keikkaliksoista katsottiin ensin, että kamavuokrat ja bussi on maksettu ja ton verran pannaan sivuun, että saadaan uusi styrkkari. Mäkin myin prätkän, että sain pelkälle laululle styrkkarin, missä oli 500 wattia. Kyllä lähti! Kun kesällä lähdettiin reissuun vaimon ja lapsen kanssa, niin vuokrattiin auto, että päästiin Mustajärvelle, ei ollut mitään rahaa autoja ostella.
Mikä fiilis niitä päiväkirjoja lukiessa tuli? Oliko reaktiosi enemmän ”ahaa!” kuin ”voi ei!”?
– Enemmän ahaa. Ne jutut oli kirjoitettu melkeinpä kuin omalla kielellä. Omia sanontoja ja ihmeellisiä sanoja. Se on varmaan yksi syy siihen, että meitä sanottiin jossain vaiheessa Suomen Lynyrd Skynyrdiksi. Punaniskoja, joilla hyvä jos on kengät jalassa. Puhuu ruokottoman rumaa omaa murretta. Eikä osaa yhtään käyttäytyä, kun saa viinaa.
– Siihen aikaan Ikurista oli Tampereelle pitkä matka. Puhumattakaan johonkin Helsinkiin. Me vietiin sinne itsemme, murteemme ja tapamme. Kun miettii jotain isojen bändien hotellihuoneiden rikkomista ja sitä älytöntä bailaamista ja sikailua, niin onhan se melkoista, kun sulla on joskus alle kolmikymppisenä saatanasti rahaa ja asut viiden tähden hotelleissa, kun just olet tullut jostain saatanan nummilta, tiäkkö. Ihme, jos ei kaali sekoa.
Pate onkin joskus tiivistänyt paljonpuhuvasti, että nuorena yrittää tehdä kaikkensa, että on kova jätkä, vanhemmiten tekee kaikkensa, että tuo rooli unohdettaisiin. Mutta vihdoinkin hän on pääsemässä roolistaan eroon.
Turha toivoa Kuumaa kesää
Paten taival Popedan keulilla tuli siis päätökseen syyskuussa Ratinassa, mutta tämän hetken tiedon mukaan muu yhtye olisi vielä jatkamassa uudella solistilla. Mediassa on ollut ristiriitaisia tietoja siitä, onko järjestely sivuun jäävästä Mustajärvestä ok vai ei. Kysytään siis suoraan: onko niitä rajuja riitoja nyt sitten ollut vai ei?
– Kyllä siinä palaverissa vähän ääntä korotettiin siitä nimitouhusta, mikä taas johtui tietyistä väärinkäsityksistä sitä ennen. Olin ymmärtänyt Hautamäen sanomisia vähän väärin ja olin siitä loukkaantunut. Meillä oli siinä pieni sanaharkka. Mutta oivalsin siinä yhtäkkiä, että miksei. Onhan meillä Dallapé, se täyttää kohta sata.
– Oli ihan mahtava hetki Ratinassa, kun Jimi soittaa rumpuja, Allu soittaa bassoa ja Jenni laulaa. Mitäs tässä, siittä vaan! Mua ei häiritse pätkääkään. Mutta kun mä lähden soolokeikalle, niin en vedä encoressa Kuumaa kesää, se on ihan vitun varma.
Nyt kun olet urasi merkittävällä vedenjakajalla, osaatko sanoa jotain tiettyä asiaa, josta olisit Popedassa erityisen ylpeä?
– Olen äärimmäisen ylpeä siitä lupauksesta, jonka annoin Arwo Mikkoselle 1984, kun olin tehnyt ekan soololevyn. Se suki niitä viiksiään, veti Marlboroa ja kysyi huolestuneena, että meinaatko tehdä rodstewartit? Oltiin just kuunneltu sen soololevy. Vastasin, että en missään tapauksessa. Popeda on ykkönen ja soolojuttu pyörii mukana jos pyörii. Se oli hieno syrjähyppy. Mä olen tykännyt siitä niin paljon, että olen tehnyt 12 soololevyä ja olen silti Popedan laulaja, Pate sanoo ja korjaa samantien:
– Olin. Mutta se lupaus piti. Siitä mä olen kyllä ylpeä.
Teksti: Antti Luukkanen
SOUNDI-PALKINTO
