”Tuntui kuin olisimme tulleet maailman reunalle” – Arkistohaastattelussa juuri nyt Suomea kiertävä hollantilainen Nits

Soundin kuva-arkisto

Hollantilainen tunnelmallisen ja tyylikkään rockin mestaritrio Nits kiertää parhaillaan maamme konserttilavoja: tänään 9.5. vuorossa on Helsingin Savoy-teatteri, huomenna 10.5. Tampere-talo ja perjantaina 11.5. Turun kaupunginteatteri. Keikkojen kunniaksi Soundiin alusta asti kirjoittanut Jussi Niemi muisteli kohtaamisiaan hienon yhtyeen kanssa.

 

Tutustuin Nitsiin heidän ensi visiitillään Suomeen 1982. Sen jälkeen on tavattu aina Nitsin täällä käydessä ja ystävystytty vankasti. Henk Hofstede (laulu, kitarat, banjo), Rob Kloet (rummut) ja Robert Jan Stips (koskettimet, laulu) ovat olleet Nitsin kova ydin lähes alusta saakka, vaikka Stipsin soolouralle häipymisen aikaan 1996–2003 bändi laajeni kvartetiksi naispuolisten jäsenten myötä. Nitsin perheyhteisö on muutenkin luja. Soundeja ja valoja ovat aina hoitaneet Telmanin veljekset Paul ja Tom ja managerina on toiminut Aad Link.

Nits on yksinkertaisesti yksi maailman hienoimmista bändeistä. Olipa kyse levyistä tai keikoista, mitään ei hoideta puolijauhoisesti, vaan mahtavalla näkemyksellä, intohimolla ja mielikuvituksella.

Tämä juttu perustuu pääosin Henkin kanssa puhelimessa tehtyyn haastatteluun marraskuussa 1995, jonka aikaan bändi ”aikuistui” eli täytti 21. Siitä lähdettiin keskustelussamme liikkeelle.

”Mitään ei hoideta puolijauhoisesti, vaan mahtavalla näkemyksellä, intohimolla ja mielikuvituksella.”

Henk sanoi Nitsille mahtuneen noihin vuosiin jo tavallaan kolme elämää ja korosti, että kyse on kasvavasta ja kehittyvästä olennosta, ”joka toivottavasti alkaa nuortua uudestaan, palata taaksepäin”.

Siis primitiivisemmäksikö, kysyin melkein kiihtyen, kun ajattelin mitä se näin läpikotaisin hienostuneen taidebändin kohdalla voisi tarkoittaa.

– Ei ehkä primitiivisemmäksi, mutta jos ajatellaan pitkään alalla olleita muusikoita, niin heistähän usein tulee tavallaan todellista ikäänsä vanhempia. He alkavat hiljalleen junnata paikallaan ja rundata loputtomasti pitkin Saksaa 56-vuotiaina soittamassa 20-vuotiaina tekemiään hittejä. Noita bändejä riittää, etenkin Englannissa. Esimerkiksi Hollies. Jostain syystä 60-luvun bändit kiertävät erityisesti Saksassa.

Niissä Reperbahnin luolissako, joissa Beatles rokkasi 60-luvun sarastuksessa kuusi settiä illassa speedin voimalla?

– Ei, vaan isoina paketteina muiden aikalaistensa kanssa. Ne on sellaisia muistelujuhlia isoissa urheiluhalleissa. Siihen jamaan en halua päätyä, Henk nauroi.

Rock on tullut siihen ikään, että iäkkäitä soittajia on paljon. Mutta eihän rockin tai popin soittamisessa viisi–kuusikymppisenä sinällään mitään kornia ole. Epäilyttäväksi se käy, jos se jää pelkäksi nostalgiaksi.

– Nimenomaan. Jos tekee vanhanakin uutta materiaalia ja on muutenkin maailmassa mukana, niin se on mahtavaa, mutta jos unohtuu omaan menneisyyteensä, niin se haiskahtaa pilaantuneelta.

Nits on aina ollut luovan bändin perikuva. Kai teilläkin silti on ollut tasankovaiheita, jolloin tuntee olevansa jotenkin jumissa?

– Totta kai. Se tapahtuu, kun rundataan liikaa, esimerkiksi koko vuosi. Soitamme noin 100 keikkaa vuodessa, mutta jos tahti siitä kiihtyy, esimerkiksi ulkomaita kiertäessä, niin loppupuolella alkaa kipeästi kaivata jotain uutta. Juuttumisen välttäminen on varmaan tämän alan vaikein osa. Jos kirjoitat kirjan, sille ei myöhemmin tarvitse tehdä enää mitään, mutta kun teet laulun ja esität sitä jatkuvasti niin… Sen täytyy olla tosi vahva kestääkseen 300 esitystä. Laulujen kanssa pitää varoa, ettei ne pysähdy alkuperäiseen muotoonsa. Yritämme aina muotoilla lauluja sillä tapaa uusiksi, että ne jotenkin heijastelisivat sitä, missä itse olemme kulloinkin menossa.

Artistin perinteinen ongelmahan on, että yleisö kiintyy laulujen levyversioon ja vierastaa uusia tulkintoja. Nitsin luonne on kuitenkin monikerroksisesti haastavia tekstejäsi myöten sellainen, että voisin kuvitella teidän yleisön olevan valmiimpi uusiin versioihin.

– En tietenkään voi puhua kaikkien fanien puolesta, mutta usein he näyttävät odottavan tai jopa vaativan sitä. He hermostuvat, jos vedämme biisin perusmuodossa.

Tunnistatko Nits-fanin joistain tietyistä piirteistä?

– En osaa sanoa, onko se erilaista Ateenassa ja Helsingissä, mutta porukka näyttää sisältävän paljon hyvin erilaisia ihmisiä, tosin yleensä yli kaksikymppisiä. Monesti olen hämmästynyt, kun joku AC/DC-fanilta näyttävä rankan näköinen tyyppi tulee juttelemaan ja selvästi tuntee bändin vuosien takaa. Sellaiset yllätykset on mannaa. Olen tosissani lakannut tyypittelemästä faneja, koska olen yllättynyt niin monesti. Nuorempaa väkeä tulee aina, kun meillä on top 20 -hitti.

”Monesti olen hämmästynyt, kun joku AC/DC-fanilta näyttävä rankan näköinen tyyppi tulee juttelemaan ja selvästi tuntee bändin vuosien takaa. Sellaiset yllätykset on mannaa.”

Nitsin suhde Suomeen on aina ollut jotenkin erityinen…

– Ehdottomasti, Henk puuskahti painokkaasti.

– Suomi inspiroi meitä enemmän kuin vaikka Saksa tai edes Ranska. Se on fakta. Se juontuu kaukaa. Kuten tiedät, matkailin siellä ympäriinsä jo paljon ennen Nitsiä. Viehätys jatkui, kun tulimme sinne Nitsinä ensi kerran 1982. Nykyään yleensä lennämme, mutta silloin tulimme laivalla. Tuntui kuin olisimme tulleet maailman reunalle (naurua)… Valtavia avaria tiloja. Minua myös viehättää Suomen talvinen ilmapiiri, pimeän Helsingin arkkitehtuuri. Se on täysi vastakohta vaikka Milanolle tai Pariisille, jotka ovat hyvin mukavia ja kauniita kaupunkeja. Helsinki on kiehtovan karu, muotoili Henk, joka entisenä taideopiskelijana on erittäin kiinnostunut paikkojen arkkitehtuurista ja visuaalisesta taiteesta.

Nitsin biiseissä mainitaan usein täkäläisiä paikkoja ja yhden albumin nimikin on Alankomaat. Henk kertoi ei-suomalaisten fanien tivaavan jatkuvasti livenä ja netissä, missä pirussa on Turku tai Tampere.

The Beatles on teidän merkittävimpiä vaikuttajianne ja on nyt pitkän tauon jälkeen tullut viimein uudestaan muotiin. Miten suhtaudut uusiin Beatles-vaikutteisiin bändeihin, kuten Oasikseen, Bluriin tai Boo Radleysiin?

– Ne kuulostavat kovin tutunoloisilta. Ymmärrän, että uudet polvet alkaa tutkia menneisyyttä, mutta itse en ole kovin kiinnostunut noista bändeistä, koska olen sulkenut oman Beatles-kauteni jo. En ole järin innostunut nyt tulossa olevasta ”uudesta” Beatles-materiaalistakaan. Minulle se on eräänlainen Frankensteinin hirviö. Toisaalta se kiinnostaa, toisaalta inhoan koko juttua. Ilmiö pelottaa minua jotenkin, Henk tunnusti hiukan hämillään.

Hän sanoi haluavansa uusilta bändeiltä enemmän yllätyksiä tai jopa shokkeja. Kun kysyin, mikä uusi akti on ravistellut, vastaus yllätti:

– Öö… ei mikään (naurua)! Jos on seurannut vaikka John Calen uraa, niin siihen mahtuu shokeeraavia juttuja, ja onhan niitä muitakin. Useimmat shokkiefektit saan nykyään vanhasta modernismista, esimerkiksi John Cagen levyiltä. Jotenkin ne shokit innostavat enemmän.

Toinen yllätys oli, kun Henk paljasti, ettei hän kuule hollantilaisissa bändeissä juuri lainkaan Nits-vaikutusta, vaikka hän tiesi heidän vaikuttaneen muutamiin sikäläisiin yhtyeisiin.

– Kaupallisesti ajattelevien bändien ei kannata lähteä Nits-linjalle, koska me nyt vaan emme ole kovin kaupallinen bändi. Hollantilaisbändit havittelevat Englannin ja Amerikan markkinoille ja tällaisella musiikilla sinne on lähes mahdoton murtautua (naurua)… edes sivukaduille.

Olisi huimaa törmätä Bronxissa mustaan kundiin, joka sanoisi: Man, dis Nits-shit is dope!

– Se voisi tapahtua, Henk innostui. Soitimme New Yorkissa yhdessä tilaisuudessa, jossa oli paljon bändejä, paljon räppiä ja mustia yleisössäkin. Saimme heiltä ihan oikeasti myönteistä palautetta. He pitivät meistä, vaikka ihmettelivätkin, mistä olimme. Mehän olisimme voineet olla yhtä hyvin Marsista, koska Nitsillä ei ole mitään tekemistä heidän ympäristönsä kanssa. Mutta ei heillä ollut mitään ongelmaa meidän suhteemme. He olivat vain yllättyneitä, hyvin mukavalla tavalla.

Last Poetsin Sulieman el-Hadji, musta muslimi ja tiedostavan räpin kummisetä, kertoi diggailevansa kotona italialaisia oopperoita. Ihmiset luulevat, ettei tuollaista koskaan tapahdu…

– Mutta sitä tapahtuu koko ajan! On afrikkalaisia muusikoita, jotka soittavat steel-kitaroilla Jimmy Reevesiä ja Dolly Partonia, ehtaa countrya. Musiikissa ei pidä koskaan olla liian varma tai tiukkapipoinen.

Teksti: Jussi Niemi
Haastattelun lyhentämätön versio julkaistu Soundissa 11/1995

NITS ANGST TOUR 2018
9.5. Helsinki, Savoy
10.5. Tampere, Tampere-talo
11.5. Turku, Kaupunginteatteri