Turusta ponnistava Burning Hearts saattaa olla toisen albuminsa myötä läpimurron kynnyksellä. Ainakin se olisi oikeus ja kohtuus, sillä yhtyeen mainio debyyttialbumi Aboa Sleeping (2009) jäi harmittavan vähälle huomiolle etenkin kotimaassaan. Nyt Jessika Rapon ja Henry Ojalan muodostama yhtye on vielä hilannut riman uusiin korkeuksiin.
Extinctions on erinomainen albumi, jopa yksi parhaita 2000-luvun kotimaisia indielevyjä. Tyylillisesti se vertautuu esimerkiksi New Orderin 1980-lukulaiseen dramaattisuuteen ja toisaalta Ladytronin viileään tyylikkyyteen. Ja onhan mukana myös reilu annos brittiläisen kitaraindien helinää ja surinaa. Kotimaan verrokeista läheisin on Magenta Skycode.
Kaksikon popteoksissa on käsityöhenkistä lämpöä ja yksityiskohtien tajua. Rytmitaustat ovat vaihtelevia, synalinjat herkullisen melodisia ja helisevät kitarakuviot hyvällä maulla sinne tänne ripoteltu. Erityisen nautittava on Jessikan miellyttävän maneeriton ja itseään korostamaton lauluääni, joka sopii Burning Heartsin musiikkiin kuin nakutettu.
Kaikkein suurin ansio lymyää kuitenkin kerrassaan hienoissa sävellyksissä. Singlet Into The Wilderness ja Burn Burn Burn eivät suinkaan jää ainoiksi helmiksi, vaan kompakti yhdeksän biisin ja reilun puolen tunnin paketti hivelee korvia tasaisesti koko matkan. Yhtenäisen soundimaailman ja tunnelman sisään kätkeytyy sopivan erityylisiä sävellyksiä ja sovituksia.
Selkeästi rajatusta viitekehyksestä ja paikoin ilmeisistä vaikutteistaan huolimatta Burning Hearts ei tunnu tavoittelevan hetkellistä aallonharjaa. Extinctionsia kuunnellessa tulee mukava tunne siitä, ettei yhtyeellä ole kiire mihinkään. Juuri sellaisella asenteella tehdään näin tasokkaita ja varmasti myös aikaa kestäviä levyjä.
