Kun yhtye vetäytyy täydellisen levyn tehtyään pitkälle tauolle, kohdistuu seuraavaan albumiin sekä odotuksia että pelkoa. Siksi Battlefieldsin avausraidan Atacaman huokoisessa soinnissa häivähtää helpotus: Extinctionsia (2012) seuranneet vuodet eivät ole laimentaneet Burning Heartsin lumovoimaa. Henry ja Jessika Neuman ovat luoneet jälleen vangitsevan levyn, jolla yksityiskohdat ja kokonaisuudentaju pelaavat täydellisesti yhteen.
Musiikillisesti matka Exctinctionsilta tähän päivään on ollut lyhyempi kuin Aboa Sleeping -debyytiltä (2009) Extinctionsiin. Burning Hearts luottaa edelleen ilmaviin kosketinmattoihin, pehmeänjämäköihin rytmeihin sekä Jessikan kuulaaseen ääneen. Toisto ei kuitenkaan häiritse. Jos ydinosaaminen tuottaa Folie à Deuxin kaltaisia helmiä, voi yhtye jatkaa samoilla linjoilla hamaan ikuisuuteen. Toisaalta dub-poljentoinen Ticket kertoo, että kaksikolla voisi olla löydettävää kartoittamattomillakin seuduilla.
Edeltäjänsä tavoin Battlefields synnyttää välitöntä mielihyvää, mutta vaatii samalla syventymään itseensä. Sen sanoissa on kiehtovaa mietteliäisyyttä ja sävelissä itseään korostamatonta jylhyyttä. Vaikka musiikki kuljettaa yksinäisiin, jyrkkäpiirteisiin maisemiin, se tulee myös lähelle ja lämmittää. Lopulta iho on kananlihalla ja olo haikeudessaankin onnellinen. Tällaisia levyjä ei ole koskaan liikaa.