Helsingin keväinen talvi tuntuu jäävän miljoonan kilometrin taakse, kun huoneen ovi narahtaa kiinni. Tumman huoneen seinillä on Alexi Laihon valokuvia ja muuta Children of Bodomiin viittaavaa aineistoa. Tunnelma on harras.
Vastapäätä istuu elokuussa 1995 syntynyt Samy Elbanna – kiitos kysymästä, se on hänen oikea nimensä. Elbanna on tuttuun tapaansa kohtelias, iloinen ja energinen, mutta siitä ei ole kovinkaan kauan, kun keskisuomalaismuusikko vaelsi hyvin tummien varjojen mailla.
On kiistämätön fakta, ettei Samy Elbanna välttämättä istuisi The Riff -ravintolan Hate Loungessa ilman musiikin pelastavaa voimaa. Onneksi musiikkia on todellakin riittänyt: Lost Societyn pitkään valmisteltu uusi albumi Hell Is a State of Mind on nyt julkaistu, ja hurjasti treenannut Children of Bodom – laulaja-kitaristinaan Samy Elbanna – on soittanut kaksi hienoa keikkaa.
Alexi Laihon osuuksien omaksuminen on eräs metallisen maailman suurimmista haasteista, mutta järisyttävän tyylikkäästi toimittanut Elbanna näytti Tavastia-klubin lavalla, mistä hänet on tehty: Bodominjärven teräsjäästä.
Juhlit viime elokuussa tasavuosia. Oletko huomannut itsessäsi kolmenkympin kriisin oireita?
– En tiedä kriisistä, mutta kieltämättä tuli katseltua hieman taaksepäin. Mietin elämääni parikymppisestä näihin päiviin, ja minulle tuli fiilis, että tähän vuosikymmenen mittaiseen jaksoon mahtuu tavallaan kokonainen ihmiselämä. Olen myös päässyt, tai ainakin pääsemässä, monien vaikeiden juttujen yli, ja nyt tuntuu, että elämässä on alkamassa positiivisella tavalla aikuisempi luku.
– Viime vuoteen sisältyi monia hienoja juttuja, mutta samalla se oli tähänastisen elämäni vaikein. Äitini, joka oli minulle äärimmäisen läheinen, menehtyi pitkän sairauden jälkeen. Se tuntui täydellisen musertavalta. Arvaapa kahdesti, mitä hänen kuolinpäivänään tapahtui? Purkitimme Dead People Scare Me (But the Living Make Me Sick) -musiikkivideon, sillä kuvausten aikatauluja ei yksinkertaisesti voinut muuttaa. Se oli tietenkin aivan täydellisen hullua, mutta siinä oli myös hyvä puolensa: työskentely pakotti ajattelemaan muitakin asioita ja auttoi pääsemään pahimman yli.
– En ikinä unohda viimeisiä tapaamisia äitini kanssa. Ne olivat minulle kauneimpia ja liikuttavimpia hetkiä ikinä. Kun musiikki alkoi aikoinaan viedä minua ihan tosissaan, äitini oli suurin kannustajani. Hän myös näki vierestä, kun liimailin ihan fiiliksissä Alexi Laihon julisteita huoneeni seinälle. Yhdessä viimeisistä keskusteluistamme pääsin kertomaan, että tulen nousemaan muutaman kuukauden kuluttua lavalle Children of Bodomin laulaja-kitaristina. Äitini oli puolestani valtavan onnellinen, ja kannan sitä tuntemusta ylpeänä loppuelämäni ajan.
Palataan Bodomiin myöhemmin, mutta nyt mennään vuoteen 1995. Missä synnyit?
– Arabiemiraateissa. Egyptiläinen isäni työskenteli maassa insinöörinä ja perheemme asui siellä. Sisarukseni ovat minua vanhempia ja kävivät jo koulua. Minulla taas ei ole sieltä muistikuvia, sillä muutin äidin ja sisarusten kanssa Jyväskylään alle vuoden ikäisenä.
Millainen koululainen olit?
– Pärjäsin ihan kohtalaisesti, mutta musiikki ja liikunta olivat ainoat aineet, joissa olin todella hyvä. Vapaassa käytössä ollut musaluokka oli henkireikäni. Minulla oli tapana mennä sinne soittamaan suunnilleen jokaisella välitunnilla.
Kuvat: Samy Elbannan kotialbumi
Miten bänditouhut aikoinaan käynnistyivät?
– Kehittelin kahdeksanvuotiaana trion nimeltä Shock Rock. Olin rumpali-laulaja, ja musa oli alkukantaista rockia. Teimme äänityksiä ja myimme poltettuja cd-levyjä koulun käytävillä. Minulla on edelleen Shock Rockin debyytti tallessa!
Miten raskas musiikki kietoi sinut otteeseensa?
– Muistikuva on edelleen kirkas: olin ekalla luokalla, ja veljeni oli koonnut taas yhden mixtapen. Kohta kaiuttimista alkoi kuulua ”We want information”… Biisi oli Iron Maidenin The Prisoner. Aloimme hyppiä sängyllä ihan hulluina ilmakitaroita luukuttaen. Iron Maiden otti silloin täydellisen otteen, eikä sen kouran ote ole hellittänyt.
Suomessa elettiin tuolloin raskaan musiikin kulta-aikoja. Mitkä suomalaisyhtyeet tekivät sinuun vaikutuksen?
– Sturm und Drang oli kova juttu. Tyypit olivat minua muutaman vuoden vanhempia, mutta silti niin nuoria, että pystyin samastumaan heidän touhuunsa. Kun bändillä oli nimmarisessio Jyväskylän Sokoksella, olin siellä jonottamassa aivan innoissani.
– Myös Lordin kauhuleffameininki oli tietenkin siistiä. Pääsin siskoni kanssa katsomaan Lordin keikkaa Lutakkoon, mikä oli pikku-Samylle tajunnanräjäyttävä kokemus.
Tajuntasi räjäytti myös eräs toinen suomalaisbändi. Miten törmäsit Children of Bodomiin?
– Vaikka Iron Maiden teki valtavan vaikutuksen, Children of Bodomin isku oli omaa luokkaansa. Kun näin telkkarista In Your Facen musiikkivideon, ajattelin saman tien, että tämä on oikeasti kovin juttu koskaan. Bändin törkeän siisti habitus ja mahtava musa löivät ällikällä. Enkä todellakaan siinä vaiheessa tiennyt, että bändi on suomalainen!
– Aloin etsiä kaikkea mahdollista Children of Bodom -materiaalia, ja eräs parhaista löydöistä oli humoristinen Trashed, Lost & Strungout in Helsinki -pätkä. Se yhdisti parhaan mahdollisen musan ja rempseän Jackass/Viva La Bam -meiningin. Mikäpä sen parempaa olisi silloin ollutkaan.
Milloin ja miten aloit soittaa kitaraa?
– Kotona oli vanha perintöakustinen, mutta sillä ei paljon juhlittu. Kielet olivat niin korkealla, että pieni käteni mahtui niiden alle. Vaikka kitara oli täysin hyödytön kapistus, hakkasin sitä innoissani ja kuvittelin soittavani Maidenin tai Bodomin biisejä.
– Kun täytin kymmenen, meille ostettiin sähkökitara ja pieni vahvistin. Behringerin halpa aloitussetti, joka ajoi silloin asiansa. Aloin soittaa ihan hulluna, tuntikausia joka päivä. Sen ikäisenä into on täysin puhdasta ja tulee jostain syvältä. Kertaakaan en ajatellut, että minun pitää treenata, vaan rakastin joka hetkeä kitaran äärellä.
Perustit Lost Societyn vuonna 2010. Millaisia bändin alkuvaiheet olivat?
– Olin 15-vuotias. Kokoonpano haki ensin muotoaan, mutta sitten minun ja rumpali Ossi Paanasen rinnalle tulivat kitaristi Arttu Lesonen ja basisti Mirko Lehtinen. Samalla tyylilajiksi vakiintui speed/thrash. Diggasin kaikenlaisen metallin ohella The Offspringistä ja muusta ripeästä skeittipunkista, joten nopeatempoisen thrashin soittaminen oli hemmetin hauskaa.
Solmitte levytysdiilin Nuclear Blast Recordsin kanssa vain kolme vuotta myöhemmin. Miten asiat etenivät siihen pisteeseen?
– Osallistuimme Global Battle of the Bands -skabaan. Kun voitimme Suomen-osuuden, pääsimme loppukilpailuun Lontooseen. Eka ulkomaanreissu oli tietenkin ikimuistoinen, mutta silti toissijainen juttu. Nuclear Blastin edustajat olivat jo nähneet Helsingissä kuvatun karsintakeikan ja tarjosivat diiliä. En tiennyt tarkalleen, millainen lafka Nuclear Blast on, mutta nimi kuulosti tutulta. Kun tsekkasin yhtiön kattauksen, sieltä löytyivät muun muassa Nightwish, Kreator, Sabaton ja Slayer. Jaahas, että tällainen pulju!
Olitte 18-vuotiaita. Pysyikö mopo hanskassa?
– Keikkojen jälkeen oli ankaran hauska meno. Hotellihuoneessa saattoi olla parikymmentä tyyppiä bilettämässä. Onneksi meillä oli jo silloin hyvät taustavoimat, joiden viesti oli: ”Tehkää duuninne kunnolla, unohtakaa telkkari ikkunasta -kliseet ja olkaa kiitollisia tästä mahdollisuudesta.” Niin myös oltiin ja jätettiin pahimmat sekoilut muille.
Mitkä olivat nousukiidon kohokohtia?
– Loud Park -festarikeikka Japanissa lokakuussa 2013 oli huikea. Tapahtuma alkoi varhain, ja me noustiin lauteille yhdeltätoista – siis aamulla. Oltiin varmoja, ettei paikalle tule ketään, mutta siellä olikin tuhansia ihmisiä diggailemassa. Paikalla olivat myös Lordi, Stratovarius, Amorphis ja tietysti paljon ei-suomalaisia bändejä. Se oli ihan surrealistista touhua.
– Täytyy silti sanoa, että vieläkin siistimpi juttu tapahtui jo syyskuussa. Pääsimme silloin Children of Bodomin Suomen-kiertueen avausbändiksi, mikä oli kovinta ikinä. Siis vieläkin järisyttävämpää kuin Japanin-reissut tai levytyssopimukset.
Kuvat: Timo Isoaho
Millaista oli tutustua Children of Bodomin tyyppeihin?
– Aluksi ”isobroidien” ja omien esikuvien läsnäolo ujostutti, mutta Oulun-keikalla Wirmanin Janne tuli moikkaamaan meitä. Jännitys hävisi saman tien, sillä Janne ja muut bändin jätkät osoittautuivat mukaviksi ja maanläheisiksi. Myöhemmin illalla lähdettiin baariin ja halusin näyttää Bodomin tyypeille, että valkovenäläiset maistuvat meikäläisellekin… Kun ajettiin seuraavana päivänä Seinäjoelle, oksensin koko matkan muovipussiin. Keikan peruuntuminen oli todella lähellä, sillä oloni oli aivan karsea.
Lopetit alkoholinkäytön vuonna 2018. Kertoisitko hieman siitä?
– Kun äitini sairastui vuonna 2014, se oli hyvin raju juttu. En pystynyt käsittelemään tilannetta ja turrutin ajatuksia alkoholilla. Hoidin kaikki sovitut jutut, mutta jos minulla oli vapaata, saatoin juoda viikon putkeen. Itkeskelin ja hakkasin nyrkkejäni verille seiniin. Join periaatteessa vain juomisen vuoksi. Sitten krapulat muuttuivat pahemmiksi, enkä pystynyt enää pitämään kiinni kaikista deadlineista. Tämä lipsuminen alkoi ahdistaa pahemman kerran.
– Alkuvuodesta 2018 menin kavereiden kanssa mökille. Juopottelin parin vuorokauden ajan ahkerasti, mutta alkoholi ei tuntunut nousevan päähän. Raju krapula taas kesti monta päivää. Sen jälkeen päätin olla viikon ilman alkoholia. Sitten kuukauden. Nyt olen ollut raittiina seitsemän vuotta. Ja kun netissä tuntuu nyt pyörivän jotain ”Samy näyttää ihan narkkarilta” -kommentteja, vastataan samalla niihinkin: en ole koskaan edes kokeillut kovia huumeita.
Lopetit myös lihansyönnin joitakin vuosia sitten. Mitä päätöksen taustalta löytyy?
– Se alkoi korona-ajan kokeiluna. Lihansyöminen jäi vähemmälle ja vähemmälle, ja sitten kokonaan pois. Nykyään olen vegaani ja koen voivani fyysisesti paljon aiempaa paremmin. Rakastan eläimiä, enkä voi sietää niiden törkeää kohtelua ja brutaalia tehotuotantoa. Ja ihan ylipäänsä: miksi on hyväksyttävää syödä sikaa, mutta ei vaikkapa koiraa?
Palataan Lost Societyn äärelle. Kahden puhdasoppisen thrash-albumin jälkeen bändin musiikillinen universumi alkoi laajentua. Mitä tapahtui?
– Kakkoslevy Terror Hungryn [2014] aikoihin tuli fiilis, että vaikka me rakastetaan thrashin luukuttamista, mukaan olisi kiva saada koukuttavia melodioita, erilaisia temporatkaisuja, tarttuvia kertosäkeitä ja niin edelleen. Siis kaikkia niitä juttuja, joista me digataan musassa ylipäänsä.
– Kun Braindeadin [2016] hidastempoinen debyyttisingle I Am the Antidote ilmestyi, palaute oli kaksijakoista. Jotkut arvostivat uusia tuulia, toiset haukkuivat meitä pettureiksi. Itse ajattelen asian näin: jos Lost Society vääntäisi edelleen väkisin thrash-levyjä, se vasta väsynyttä olisikin. Jos alkaisimme mielistellä kuulijoita biisejä tehdessämme, olisimme täysin väärällä polulla. Kappaleiden pitää tulla puhtaasti sydämestä, sillä ne kulkevat mukana koko uran ajan. Oma painajaiseni on, että Lost Society koettaisiin ihan kivaksi 3/5-bändiksi. Paljon mieluummin niin, että meitä joko rakastetaan tai vihataan.
Jos Braindead vaikuttaa jälkikäteen uuden suunnan hakemiselta, No Absolution -albumin (2020) viesti tuntuu päivänselvältä: Lost Society 2.0 on saapunut. Miten itse koet?
– Juuri näin. Braindead vei meitä monipuolisempaan ja melodisempaan suuntaan, mutta emme tienneet tarkkaan, mitä olemme hakemassa. Kun meille sitten väläytettiin ideaa co-write-touhuista, ensimmäinen ajatukseni oli, että olenko minä niin paska säveltäjä, etten enää pysty tähän yksin. Onneksi tajusin aika pian, että co-write voi olla mahtava juttu, jos löytyy oikea sävellyskumppani.
– Sitten avautui mahdollisuus tehdä yhteistyötä muusikko-tuottaja Joonas Parkkosen kanssa, mikä osoittautui käänteentekeväksi. Ihan rehellisesti: jos Joonas ei olisi astellut kuvioihin silloin, Lost Societya ei välttämättä olisi enää olemassa.
No Absolutionin ajoitus oli surkea, sillä levy ilmestyi juuri ennen maailmanlaajuista pandemiaa. Mitä muistat niistä ajoista päällimmäisenä?
– Aluksi tunsin outoa euforiaa: vihdoinkin, kymmenen vuoden työputken jälkeen, saan levähtää. Mutta kun rajoitukset eivät poistuneetkaan parin viikon jälkeen, fiilis alkoi laskea. Varsinainen romahdus tuli alkuvuodesta 2021, kun isot asiat kaatuivat päälle: pandemia jatkui jatkumistaan, pitkä parisuhde päättyi, äitini sairaus uusiutui ja Alexi Laiho oli kuollut.
– Menin ihan lukkoon. Muutin pieneen kämppään ja eristäydyin käytännössä koko maailmasta. Juoksin kerran viikossa puolimaratonin ja kaikkina muina päivinä kolmetoista kilometriä. Söin kerran päivässä jos silloinkaan. Lähinnä istuin pimeässä kämpässä kuuntelemassa Nine Inch Nailsiä. Kun tämä sumuinen aikakausi oli jatkunut puolisen vuotta, totesin peilikuvalleni, että eiköhän ole parempi niin itselle, muille kuin koko maailmalle, että Lostilta tulee vielä yksi levy ja elämäni on sitten siinä. Toisin sanoen ajatus siitä, ettei minun tarvitse olla täällä enää kovin kauan, antoi paradoksaalisesti iloa ja toivoa.
If the Sky Came Down ilmestyi syksyllä 2022. Voiko sanoa, että albumi pelasti sinut?
– Todellakin. Jos levyn tekeminen ei olisi antanut jotain ihmeellistä voimaa ja palauttanut rakkautta musiikintekemiseen, en todellakaan olisi enää täällä.
Menit myös terapiaan. Kuinka tärkeää se oli?
– Äärimmäisen. Soitin terveyskeskukseen ja totesin tarvitsevani apua itsetuhoisten ajatusten vuoksi. Onneksi pääsin arviointiin nopeasti ja minulle määrättiin kymmenen hoitokerran jakso. Kun se oli loppumassa, iski paniikki. Mitä tämän jälkeen? Onneksi hoitoa jatkettiin niin kauan kuin sille oli silloin tarvetta. Noin vuotta myöhemmin olotilani olikin jo selvästi parempi. Tajusin silloin myös, että edessä on loppuelämän mittainen prosessi. Ei ole olemassa mitään quick fixiä, vaan mielenterveydestä pitää huolehtia niin kuin hampaista: kun alkaa tuntua kolotusta, se vaatii hoitoa.
Nyt käsillä on uusi Lost Society -albumi Hell Is a State of Mind. Millaista levyn tekeminen oli?
– Aloitin biisien tekemisen heti If the Sky Came Downin valmistumisen jälkeen. Kirjoitin taas Joonaksen kanssa, ja pienen hakemisen jälkeen syntyi Blood Diamond, jonka päämelodia perustuu tekemääni rap-biittiin. Sitten päätettiin lisätä keitokseen jousia, mitä oivallusta hyödynnettiin muutamissa muissakin biiseissä. Tehtiin lopulta kolmisenkymmentä aihiota, ja monet jutuista syntyivät kahdella akustisella kitaralla leirinuotiomeiningillä.
– Yksi avainsanoista oli rohkeus. Jos joku idea tuntui liiankin hullulta, ei lähdetty peruuttelemaan, vaan mentiin vieläkin pidemmälle. Ei shokeeraamisen halusta vaan siksi, että varovaiset ratkaisut ovat vähän tylsiä. Samalla koko prosessi tuntui vapautuneemmalta kuin koskaan aiemmin.
– Lisäksi tällä kerralla tehtiin vain sitä, mikä tuntui täsmälleen oikealta ja Lost Societyn kuuloiselta. Ei välitetty yhtään siitä, miltä modernin metallin genressä ”täytyy kuulostaa”. Jos minulta kysytään, löysimme Hell Is a State of Mindin myötä ihan oman paikkamme musiikilliselta maailmankartalta.
Mitä tavoittelitte albumin tuotannon suhteen?
– Haluttiin levylle oikeasti ja orgaanisesti soittavan rockbändin luomusoundi, joka kestää aikaa. Ei jätetty asioita puolitiehen vaan äänitettiin Finnvoxilla pitkän kaavan mukaan. Raahattiin sinne kymmeniä erilaisia vahvareita ja kaappeja, ja kokeiltiin lukemattomia mahdollisia kombinaatioita. Mainittakoon myös, että levyllä soittaa 40-henkinen saksalainen jousiorkesteri. Se on mahtavaa.
Mennään vielä Children of Bodomiin. Bändin klassinen kokoonpano – Jaska Raatikainen, Janne Wirman, Henkka Seppälä ja Alexander Kuoppala – soitti Helsingin Tavastialla kaksi keikkaa helmikuun lopulla. Sinä hoidit Alexi Laihon osuudet. Miten homma lähti käyntiin?
– Kun minua kysyttiin mukaan, olin enemmän kuin otettu siitä, että bändin jätkät luottivat kykyihini. Oli selvää, ettei hommasta tule helppoa, mutta yhtä selvää oli sekin, että lähden messiin. Ja vaikka olin ihan fiiliksissä, asiassa on tietenkin myös surullinen puolensa: eihän mitään tällaista olisi tapahtunut, jos Alexi olisi keskuudessamme.
– Alleviivattakoon, etten koe olevani Alexin korvaaja vaan pikemminkin jonkinlainen viestinviejä. Ja millaista viestiä vienkään… Children of Bodomin kappaleet ovat edelleen sataprosenttisen relevantteja, maailman parhaita metallibiisejä. On huikea kunnia päästä kantamaan tällaisen musiikin soihtua eteenpäin.
Kuva: Timo Isoaho
Tavastian-keikat olivat täysosumia ja hoidit Laihon vaativat osuudet suvereenilla tavalla. Kuinka ankaraa treenaamista se vaati?
– Olen soittanut Children of Bodomin biisejä lähes kahden vuosikymmenen ajan yhteydessä jos toisessakin, mutta tätä juttua varten pistin uuden vaihteen silmään. Soitin omin päin koko parinkymmenen biisin setin joka päivä puolen vuoden ajan, ja totta kai bändin kanssa treenattiin intensiivisesti monta kuukautta.
Miten paljon sinua jännitti keikkapäivänä?
– Jo aamulla tapahtui outo juttu: avopuolisoni huomasi kylpyhuoneen lattialla veritipoista muodostuneen ympyrän. Tarkistimme ensimmäisenä sen, ettei veri tullut meistä. Asialle ei lopulta löytynyt mitään selitystä. En siis voinut olla ajattelematta, että tämä ”halo of blood” on universumin merkki. Että aika on nyt koittanut.
– Juuri ennen keikkaa jännitti hemmetisti. Ei niinkään bändin puolesta, sillä me oltiin harjoiteltu niin sanotusti loppuun asti. Enemmän mietitytti se, miten yleisö suhtautuu tähän juttuun – Bodomiin ilman Alexia. Onneksi sekin jännitys kaikkosi nopeasti, sillä porukka otti meidät vastaan avosylin. Kun jengi hoilasi täyttä kurkkua vaikkapa Towards Dead Endin tai Needled 24/7:n melodioita, se oli oikeasti ihan uskomatonta. Eihän Suomessa tapahdu sellaista ikinä!
Mikä sinulle on Alexin sooloista ikimuistoisin?
– Niitä on monia, mutta mainitaan vaikka Bodom After Midnight. Sen soolo on sekä haastava että palkitseva. Joskus nuorena ajattelin, että hemmetti, eihän tämä voi pitää paikkaansa… Eihän tällaista voi soittaa! Mutta sitten kun lopulta tajusin sen jutun, se olikin ihan looginen. Yksi asia on ihan satavarma: kukaan muu ei ole koskaan kirjoittanut tuollaisia sooloja!
Onko COB-keikkoja luvassa enemmänkin?
– En tiedä. Sen kuitenkin tiedän, että soitan jatkossakin Bodom-kappaleita omin päin, sillä maailman hienoimpien metallibiisien luukuttaminen on ihan parasta. Joten jos keikkoja vielä joskus tehdään, olen valmis!
2. maaliskuuta
The Riffin Hate Lounge, Helsinki