Samuli Kukkola, Ringa Manner ja Miikka Koivisto istuvat ravintola Loosisterin ikkunapöydässä Helsingin Kalliossa ja päivittelevät, etteivät ole antaneet haastatteluja vuosiin. Että miten tekemisistään oikeastaan kuuluikaan puhua.
Mukavastihan se juttu alkaa kulkea, kun aiheena on uusi yksöisalbumi. Siis yksi levy. Kolmisen vuotta sitten Ruusut julkaisi Melankolia-tuplan.
– Melankolia-levyillä oli tosi erikoisia juttuja, jousisovituksia ja kaikkea, joita ei välttämättä lähtisi tekemään uudelleen ainakaan tuossa muodossa, mutta ne sopivat siihen hulluun projektiin, Koivisto myhäilee.
– En usko, että me pystyttäisiin tekemään niitä uudelleen, eikä pystyisi kukaan muukaan, Manner sanoo ja jatkaa, että haluaisi kokea vaihtoehtoisen todellisuuden, jossa joku muu tekee Melankolia-levyjen tyylistä musiikkia.
Kukkola sanoo, että takki oli tupla-albumin jälkeen täysin tyhjä.
– Ei sitä väkisin tehty, mutta kahdessa levyssä oli kaksinkertainen määrä töitä. Melankolioiden jälkeen tuntui, että haluamme siirtyä nopeasti eteenpäin.
– Sitten ajattelimme naiivisti, että yhden levyn tekeminenhän on helppoa. Kymmenen, kaksitoista biisiä? Ei kai siinä mitään? Todellisuus oli kuitenkin taas se, että uusi albumi oli ihan uusi kokonaisuus ja ihan uusi maailma.
Kukkola huokaa, että sama porukka saattaa kokoontua tekemään jollekin toiselle artistille kappaleen periaatteella ”sävellä se päivässä”, mutta sama ei onnistu Ruusujen kanssa.
– Ehkä se on vähän kuin Parthenonin temppelissä, josta sanotaan, ettei siinä ole yhtään suoraa linjaa. Ruusujenkaan tekemisissä mikään ei mene vain pisteestä A pisteeseen B, Manner sanoo.
– Me nähdään välillä tosi paljon vaivaa, jotta jokin asia kuulostaisi välittömältä. Iskevyys ei tarkoita sitä, että musiikin pitäisi syntyä nopeasti. Joskus vaivattomuus vaatii vaivaa, Koivisto täydentää.
Herkästi dynaamista
Ruusut on aina ollut dynaaminen kollektiivi, jossa tehdään paljon sekä yksin että yhdessä. Ruusut-musiikki on kuitenkin valmista vasta sitten, kun se on kulkenut koko yhtyeen läpi.
Tällainen dynamiikka voi olla herkkää. Bändi sai kokea tämän tehtyään ensin neljä albumia nelikkona, kunnes Alpo Nummelin jätti yhtyeen viime vuonna.
– On siinä ollut pientä asettumista, että miten me ollaan kolmistaan, mutta nyt tuntuu siltä, että Ruusut hengittää eri tavalla ja me on löydetty hieman erilainen ryhmädynamiikka, Manner sanoo.
Merkitsevän pitkän hiljaisuuden jälkeen Kukkola jatkaa.
– Tietysti kyseessä oli tunteikas ja vaikea muutos, mutta se oli tehtävä. Se oli myös jotain, mitä ei ehtinyt jäädä analysoimaan tekemisen tuoksinassa, kunnes olimmekin jo bändinä ihan eri paikassa.
– Väitän, että jos me laitettaisiin vanhoja Ruusut-biisejä näiden uusien rinnalle, pitäisi olla todella lähellä bändiä, että osaisi erottaa, kuka on tehnyt mitäkin. Ruusut on aina ollut tietynlainen blenderi, Koivisto summaa.
Jännitys uutta levyä soimaan laittaessa on tunnetila, jota ei koe ihan joka bändin yhteydessä. Ruusut-albumien muoto- ja ilmaisukieli on vaihdellut niin paljon, että uusi musiikki on aina kutkuttava tapaus.
Mä valvon ja sä valvot mun kaa -albumi on yhtä aikaa täysin eikä lainkaan odotettua Ruusuja.
– Olen miettinyt asian niin, että moni bändi kräkkää jossain vaiheessa sen oman mysteerinsä ja tekee siitä eteenpäin sellaista itsensä makuista soppaa, jota annostellaan tasan yhden kauhallisen verran per biisi, Manner sanoo ja toteaa sitten, että tällaiset bändit julkaisevat jopa vuosikymmenten ajan levyjä, jotka kuulostavat melkein toisiltaan.
– En halua kräkätä Ruusut-soundia. Haluan kokea yhä uudelleen sen hankaluuden, että miltä me voitaisiin kuulostaa nyt. Minulle koko levynteon lempiosuus on se tuskainenkin tutkimusmatka, kun yrittää löytää itseään.
Leveästi hymyilevä Kukkola jatkaa Mannerin ajatusta viittaamalla suoraan uuden levyn kappaleeseen Sonic Youth.
– Sonic Youth on ollut meille kaikille tärkeä bändi, mutta se ei ottanut joka albumillaan jotain uutta räjähtävää suuntaa vaan kehitti ilmaisuaan pikkuhiljaa.
– Me taas halutaan keksiä itsemme aina uudelleen. Musiikin luomisen ei tarvitse olla meille helppoa. Joskus me tehdään siitä itsellemme vähän liiankin vaikeaa. Mutta niin Ruusut-soundi syntyy.
Taikurin täytyy yllättyä itsekin
Hymähtelemme koko nelikolla ajatukselle, että jos uuden Ruusut-albumin hajottaisi osiin, se olisi kaikin puolin ”kaupallinen itsemurha” ja ”musiikkia ei kenellekään”, mutta ehkäpä juuri siksi Ruusut resonoi ihmisissä.
– Ei me ihan miten sattuu roiskita asioita menemään. Päinvastoin me mietitään paljonkin musiikin muotoa ja kieltä, jos siinä yhdistyy paljon erilaisia aineksia, Kukkola sanoo.
– Me tykätään niin monenlaisista asioista musassa, että jos niitä kaikkia yhdistelisi ihan hallitsemattomasti, homma saattaisi kuulostaa koomiselta. Ei musiikissa tarvitse olla sellaista karkeaa kahtiajakoa, että tehdään kaikki kankeasti johonkin popkaavaan tai sitten ei mitään sääntöjen mukaan.
Ruusut ei jätä filosofiaansa siihen, että jokainen albumi saa olla oma maailmansa. Oikeastaan jokainen Mä valvon ja sä valvot mun kaa -albumin kappaleista on sellainen. Se saa kokemuksen tuntumaan seikkailulta.
– Me ymmärretään itsekin, millainen maailma levylle on luotu vasta sitten, kun sen tekeminen on ihan loppuvaiheessa. Joskus olen ymmärtänyt sen vasta jälkeenpäin, Manner sanoo hymyillen.
– Tällä kertaa se alkoi selkiintyä tekemisen puolivälissä. Siihen asti haroimme vähän kaikkea kaikkialta. Aiemmilla levyillä me on sovittu alkuun pieni sanoituksellinen taustamaailma, jossa musiikki tapahtuu, mutta se on saattanut johtaa johonkin muualle. Nyt tällaista lähtöajatusta ei ollut. Se teki asiasta meille tosi mielenkiintoisen.
Koiviston mukaan kyse voi olla myös ”negaatioista”, siis asioista, joita albumin ei ainakaan haluta olevan.
– Meille ei sovi se, että jotain suunnitelmaa noudatetaan orjallisesti tai mitään pakotetaan mihinkään suuntaan. Saatamme ajatella alkuun, että nyt tehdään tosi suoraviivainen poplevy, mutta viikkojen ja kuukausien kuluessa innostumme jostain ihan muusta ja annamme innostukselle tilaa.
– Taikurin täytyy yllättyä itsekin, Manner komppaa bänditoveriaan.
Kolmikko toteaa, että sen uusi albumi voisi tapahtua Helsingin yössä. Kertojaminät ovat kuin yöllisiä laitapuolen kulkijoita ja kappaleet pieniä kohtauksia yhden yön ajalta.
– Me kerrotaan levyn hahmojen kautta paljon omakohtaisia kokemuksia, jotka ovat menneet parinkin erilaisen siivilän läpi, jotta häilyvät tarinat olisivat mahdollisimman välittömiä, Koivisto kuvailee.
– Levystä tuli meidän tavalla elektronisempi ja klubimaisempi kokonaisuus, mikä oli reaktio Melankolia-levyihin, joissa se puoli jäi taaemmas. Sellainen musiikki toimii hienosti yhteen yöllisen teeman ja näiden kertomusten kanssa.
Pienestä kiinni
Levyn tekstejä pyöritellessään Manner miettii, että jos isoja asioita yrittää tiivistää sanoiksi, ne väistämättä kutistuvat ja latistuvat.
Hän naurahtaa, että jos kirjoittaa ”mä pakahdun”, se ei kerro pakahtumisen tunteesta oikeastaan mitään.
– Jos taas ottaa fokukseen jonkin maailman pienimmän asian tai hetken ja kuvailee sitä sanoilla, siitä saattaa keriytyä auki jotain todella isoa. Pienissä hetkissä voi piillä asioita, jotka määrittävät meitä ihmisiäkin kaikkein eniten.
– Levyllä on ajatuksia isoista asioista ja tästä ajasta. Tapanamme on kirjoittaa henkilökohtaisten tunnetilojen kautta sen sijaan, että laukoisimme poliittisia iskulauseita, jotka eivät ehkä tarkoita mitään. Kerromme, miltä yksilöstä saattaa tuntua tässä maailmassa nyt, Koivisto jatkaa.
Pisimmälle ajatuksessa menee Kylmä maailma, joka kertoo paljon myös riviensä välissä.
– Siinä ei lukita kuulijan puolesta, mitä asioita tässä maailmassa luetaan kylmiksi. Tykkään monitulkintaisuudesta lyriikoissa. Siten kuulija voi päättää itse, mistä kappale juuri hänelle kertoo, Manner sanoo.
– Ehkä se on sellainen We Are the World -henkinen otos, jopa banaalin suoraa Ruusut-musiikiksi, joka jättää asioita useimmiten avoimemmiksi, Koivisto lisää ristiriitaisesti.
– Kaikki tämä liittyy siihen öiseen kulkijaan. Ehkä me ollaan sellaisia laitapuolen kulkijoita. Taiteilijuus, se mitä me ollaan ja mistä me ei päästetä irti, nähdään laitapuolen kulkemisena. Se on juhlinnan arvoinen asia, että me öiset menninkäiset tarkastellaan maailmaa päivänsäteisiin verrattuna ulkopuolelta ja skoolataan sitä puisilla tuopeilla.
Levyltä löytyy myös leikkisän kokeileva kappale Outo kesä, jonka Manner kertoo zoomaavan yhteen pieneen hetkeen hotellihuoneessa.
– Ihan kuin siinä käärittäisiin sätkää ja repussa olisi veriappelsiineja, vaikka sekin aukeaa paljon isommiksi fiiliksiksi. Varsinkin biisin outrossa on tiivistettynä tosi pieni hetki.
– Mä en voi olla sun -biisissä lauletaan ”kukaan ei voi koskea mun huomiseen”, minkä pieni siemen oli Cosmopolis-elokuva. Se oli lause, joka sopi kappaleen alun demoon. Tuo yksi sitaatti sai kappaleen etenemään aika nopeasti siihen tunnelmaan, jossa se nyt vaeltaa, Kukkola jatkaa.
Näiden pohdiskelujen jälkeen kolmikko naurahtaa sille, miten pienetkin asiat voivat merkitä paljon.
– Isojen juttujen rinnalla voi olla jotain niin pientä, että joku meistä sanoo, että tämä levy vaatii vielä yhden 138 bpm -kappaleen. Joskus ”se juttu” voi olla soundi tai sana tai vaikka sitten tempo, Kukkola naurahtaa.
– Tällaista Ruusut-tekeminen on. Jos kaiken hajottaisi osiin, yhdessä biisissä voi olla 20 kappaleen verran asioita. Mutta kun palataan kaiken alkuun, lähtökohta on usein jotain pikkuriikkistä.