Alkuun on tunnustettava, että en ollut aikaisemmin nähnyt Deep Purplea livenä. Noin 30 mahdollisuutta olisi ollut sinä aikana kun olen käynyt aktiivisesti keikoilla. Välttely ei ole ollut tietoista ja bändi on aina ollut tärkeä. Muistan kun aikoinaan yläkerran naapuri nakutteli syntikaltaan Purplea innoissaan ja oli otettu kun kehuin, miten hienoja biisejä hän tekee (olin noin 10-vuotias joten antakaa silloinen tietämättömyyteni anteeksi). Toki yhtye on aina ollut vahvasti läsnä myös omassa levyhyllyssä.
Nokia-areenalle astellessani tiedostin, että ensimmäinen kertani Deep Purplen kanssa voi olla myös viimeinen, eikä kyse ole omasta halustani vaan ihmiselämän valitettavasta rajallisuudesta. Jostain syystä ennen keikkaa mietin, onko Deep Purplella tarpeeksi fanikuntaa hengissä, että areenan saisi edes puolilleen. Vaikka veikkaukseni ikäjakaumasta osui suht oikeaan, niin alkuun puolityhjä areena täyttyikin nopeasti oikein pirteän lämmittelyn soittaneen Sweatmasterin jälkeen.
Turkulainen Sweatmaster palasi joitakin vuosia sitten takaisin soittopuuhiin vuosikymmenen tauon jälkeen. Mikään areenabändi Sweatmaster ei mielestäni ole, vaan hikisten klubien hyvä bileorkesteri. Se ei tarkoita kuitenkaan, että heidän kolmen vartin keikkansa olisi ollut missään nimessä huono, mutta intensiivisempi meininki sopii mielestäni bändille paremmin. I Am a Demon and I Love Rock’n’ Roll ja Animal ovat kuitenkin edelleen hienosti toimivaa räimettä.
Itse pääbändin soitannon alkuaika oli hyvinkin nukkumaanmeno-ystävällinen 20:30. Täsmällisesti keikka alkoikin pienen screeniltä nähdyn albumihistoriikki-montaasin jälkeen. Joku kryptinen QR-koodikin screenillä vilahti, mutta jäi arvoitukseksi, mitä sen takaa löytyi.
Onneksi Purple ei tällä kiertueella eksperimentoinut keikan alussa soittamalla esimerkiksi uusimman levyn potentiaalisen hittiraidan, jota harva haluaa kuulla ja joka tappaa tunnelman, mikä ei ole edes ehtinyt muodostua. Keikka käynnistyi tyylikkäästi Highway Starilla, jota täydellisempää avausraitaa on vaikea toivoa. Ilokseni heti alkuun oli selvää, ettei mistään dementiaosaston ohikiitävästä kirkkaasta hetkestä ollut kysymys.
Kasikymppisen Ian Gillanin ääni kulki läpi keikan ikäisekseen loistavasti, vaikka toki Child in Timea tai sitä vastaavaa laulurääkkiä ei ole pariinkymmeneen vuoteen keikoilla kuultukaan. Heti setin alkupuolella kajahtanut Hard Lovin’ Man osoitti, että palkeita ja skaalaa riittää vieläkin tarvittaessa. Tunne oli tallella eikä missään vaiheessa tuntunut, että keikka olisi ollut soittajille taakka vaan esiintymisestä nautittiin edelleen.
Ikätoveri Roger Glover bassotteli hyväntuulisesti lavan reunassa lähes läpi keikan. Perustajajäsen Ian Paice rummutteli tuttuun tyyliinsä vakaasti lasit päässään Gloverin takana. Vaikka täysimittainen rumpusoolo tai Fireball jäikin kuulematta, niin Paicen soitto kulki vaivattomasti. Toki hän onkin vasta 77-vuotias ja yhtyeen nuorimpia. Rumpusetti oli sijoitettu melko eteen ja sen takana oli Gillanin piilo-/lepopaikka minne mies usein siirtyi lauluttomien osuuksien ja muiden bändiläisten soolojen aikana. On huhuttu, että sieltä löytyy ainakin baari ja riippumatto.
Settilistasta noin puolet koostui puolisen vuosikymmentä ennen kitaristi Simon McBriden syntymää tehdyistä kappaleista ja loput tuoreemmista viisuista. Ikävästi 80- ja 90-luvun tuotanto sivuutettiin täysin. Erityisesti haikailin Perfect Strangersin perään, mutta ilmeisesti oli tärkeämpää kuunteluttaa yleisölle McBriden mitäänsanomaton kitarasoolo. Aikoinaan Blackmoren ollessa kitarassa tämä olisi tarkoittanut Gillanilta nopeaa käyntiä pubissa, mutta nyt hän tyytyi oleskelemaan tuossa lavan reunalle sijoitetussa mystisessä piilopaikassaan. Kritiikki ei poista sitä tosiseikkaa, että uusi kitaristi on erittäin taitava, joskin melko karismaton soittaja. Tietysti on ymmärrettävää, että bändin muut hieman vanhemmat herrasmiehet kävivät tällä lepotauolla varmastikin hieronnassa, aterioimassa ja tasaamassa sydämentahdistimen sykkeen. Keikan heikoimmat hetket koettiin mielestäni tuolloin ja niiden jälkeen tulleissa uudemmissa Arrogant Boy– ja Lazy Sod -kappaleissa.
Nimellisen laiskasti jatkettiinkin, koska Lazy oli vuorossa seuraavana, mutta se kulki jo huomattavasti paremmin ja keinahtelevan groovaavasti. Seuraavaksi kuultu When a Blind Man Cries olikin jo todella vaikuttava veto ja Gillanin tulkintaa oli ilo seurata, vaikka kyyneliä en vuodattanutkaan. Innokkaimmat katsojat onnistuivat myös kytkemään kännykän taskulampun päälle kappaleen aikana.
Kosketinsoittaja Don Aireyn kiippareistaan loihtimat äänet soolospottinsa aikana kestivät kuuntelua huomattavasti paremmin kuin kitaristikollegansa, eikä pelkästään sen takia, että Sibeliuksen Finlandiasta kuultiin pätkä. Tätä kaveria ei nivelrikko tuntunut vaivaavan tai jos vaivasi, niin ainakin se oli täydellisesti piilossa – niin sutjakkaasti vanhat ryppyiset sormet painelivat Hammondin ja Kurzweilin koskettimia.
Ainoa kappale, joka kuultiin ajalta jolloin Steve Morse kitaroi yhtyeessä, oli Rapture of the Deep. Mielestäni tämä oli hieman yllättävä veto, mutta toimi todella hienosti itämaisine vivahteineen ja soolotteluineen. Shokkivetona Glover alkoi liikahdella soittopaikaltaan keikan loppupuolella Space Truckin’in aikana paljonkin ja innostui jopa hieman jammailemaan McBriden kanssa kaukana lavan sweet spotistaan.
Varsinainen keikka päättyi Smoke on the Wateriin. Biisi on itsessään niin suuri instituutio, ettei siitä tarvitse sanoa mitään ja melko rutiinilla se soitettiinkin ilman kikkailuja läpi. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen ja ainoa kerta keikalla kun yleisöä nopsasti huudateltiin ja se lähtikin yhteislauluun hyvin mukaan.
Koska Ritchie Blackmore ei ole enää vuosikymmeniin soittanut yhtyeessä, niin encoretkin voidaan nykyään vetää pelkäämättä, ilmestyykö joku tuittupää lavalle mikäli ei ole tarpeeksi hyvä fiilis. Uusi mainio instrumentaali Guinnesis aloitti loppusetin. Gillan sai huilailuaikaa ja muu orkesteri ilmestyi tuopit kourassaan lavalle. En tiedä kertooko kappale oluesta, ennätysten kirjasta vai kummastakaan, mutta mukava silta se oli joka tapauksessa viimeiseen loppurypistykseen. Illan ainoana coverina kuultiin Hush, joka ”naa na naa naa” -huudatuksineen soi päässä miltei rasittavan pitkään. Tämä letkeytti mukavasti ennen aikoinaan humalapäissään vitsinä sävellettyä Black Nightia, joka päätti mainion illan.
Bändi oli hyväntuulinen koko keikan ja soiton loputtua oli itselläkin onnellinen olo, kun orkesterin oli viimein nähnyt. Oma isoisäni oli jo 80-vuotiaana mullan alla enkä muista mummonikaan lauleskelleen kiikkustuolistaan Highway Staria vanhoilla päivillään ainakaan yhtä soljuvasti kuin Gillan edes nitrot otettuaan. Siinä perspektiiviä yhtyeen suoritukselle. Mikäli tämä jää itselleni ainoaksi eläväksi kokemukseksi Deep Purplesta, siitä jää hyvin lämpimät muistot.
Teksti: Tomi Behm, kuvat: Sonja Behm
Sweatmaster
Deep Purple
