Jossakin määrin hevikitaransoittoon vihkiytyneenä on heti kärkeen myönnettävä, että olen sekä Extremen että Def Leppardin suhteen erittäin myöhäisherännyt – vaikka kummassakin vaikuttaa sellaisia soittajia kuin Nuno Bettencourt ja Phil Collen. Def Leppardikin oli minulle pitkään tuttu lähinnä jäähallin pelikatkoilta, sekä kaverin vanhasta hassunmuotoisesta Phil Collen -nimikko Jackson-kitarasta. Vaan olihan se lähdettävä katsomaan tämä kombo, etenkin Extreme, kun keikka Veikkaus Arenalla julkistettiin.
Ilmassa olikin suuren keikan tuntua, kun isojen rekkojen välistä puikkelehdin sisäänkäynnille. Koskahan olen viimeksi edes käynyt areenakeikalla Ilmalassa? Areenan nimi ja ajat olivat toiset.
Lukijoille tuskin tulee uutisena, mutta Extremen toinen levy, Pornograffitti, on genrensä klassikko. Kuten joku osuvasti kentällä kuvaili: ”Extremen kaverit ovat muusikoita, Mötley Crüe teki uransa sekoilemalla”. Tätä lähtökohtaa vasten odotukset illan lämppärille oli kovat.
Extreme aloitti keikkansa Pornograffittin Decadence Dancella, ja alku groovasi hyvin. Valitettavasti keikan kärki tylsistyi hyvin pian alun jälkeen, ja suurin syy tähän oli Pornograffittin loistaminen poissaolollaan settilistassa. Keikan keskikohdan täytti turhan pitkä Nuno Bettencourtin akustisella kitaralla soittama improvisaatio, jonka alkuun saatiin kokea areenan verran kiusallista suomalaista hiljaisuutta, kun kitaraa ei meinattu saada kuuluviin. Akustinen osuus lässähti More Than Wordsiin, jonka olisi hyvin voinut jättää pois. Yleisölle selkeästi 90-luvun nostalgiaa, mutta sinne tämä kappale olisikin voinut jäädä.
Varsinaiseksi antikliimaksiksi kuitenkin jäi Extremen setin loppu: kymmenen minuutin Ozzy Osbourne -tribuutti. Kaikki kunnia Ozzylle, mutta setin loppuun olisi voinut ottaa vaikka pari yhtyeen kovimpaa hittiä – eikä covereita.
Def Leppard oli jo toista maata, ja tuotanto oli pramea: komeat valot, videoseinät ja iso lava. Keikka oli yhtyeen ensimmäinen Ilmalan areenalla – edellinen Helsingin-keikka oli vanhassa jäähallissa vuonna 2008.
Lähes 50-vuotiaaksi bändiksi oli yhtye hyvässä iskussa. Erityisen ilahduttavaa oli kuunnella Vivian Campbellin ja Phil Collenin soittamista. Yhtyeen energisyys näkyi myös siinä, että laulaja Joe Elliott vieraili parin kappaleen aikana yleisössä niin yläparvella kuin permannossakin.
Settilista koostui lähinnä Hysteriasta sekä muutamista valikoiduista kappaleista läpi yhtyeen katalogin. Omituisia valintoja oli lämmittelijöiden tapaan, kuten Slang-levyn nimikkokappale sekä Depeche Moden Personal Jesus -coveri. Nämä keikan puolivälin hudit kuitenkin unohtuivat White Lightningin tapaisten poimintojen sekä Promisesin hienosti toimineiden harmonialaulujen myötä.
Setin loppupuolella kierroksia nostettiin varsinaisella hittikimaralla. Etenkin Photograph, jonka aikana videoseinille heijastettiin vanhoja leikkeitä ja otoksia yhtyeestä, sytytti yleisön.
Yleisön demografiassa heijastui yhtyeen ikä: kasarin nuoret olivat tulleet haikailemaan vanhaa lempiyhtyettään. Poistuessani keikan jälkeen areenalta todistin, kun kaksi naista kyynelissä muistelivat, kuinka kova levy Hysteria oli nuorempana, ja kuinka levy edelleen tuo muistot pintaan. Sitähän varten musiikkia tehdään ja kuunnellaan.
Teksti ja kuvat: Mikko Pylkkö
