Olavi Uusivirta saapuu huoneeseen ja kättelee.
– Kiitos, ihan hyvää, hän vastaa kysymykseen kuulumisista. – Kiertue alkoi viime viikonloppuna, ja se on aina jännittävää.
Kiertue-elämästä on ehtinyt kulua aikaa. Väliin on mahtunut monenlaista.
– Olavin huone -esitysten jälkeen oli 365°-konsertit Musiikkitalolla. Nyt on pitkästä aikaa hauska palata klubeille.
Edellinen varsinainen klubikiertue ajoittuu Pieni kuolema -albumin julkaisun tienoille, mutta sen jälkeen keikkailua rytmittivät teatterityöt ja koronasiirtymät.
– Keikkoja siirrettiin jopa kahdella vuodella. Mutta 2023 kierrettiin taas klubeja ja festareita, ja Kulttuuritalolla oli juhlakonsertti.
Kulttuuritalo saa Uusivirralta erityismaininnan, eikä vähiten vaativan akustiikkansa vuoksi.
– Se on tila, josta olen aina pitänyt arkkitehtonisessa mielessä. Akustiikka on tunnetusti haastava, se vaatii miksaajalta ja bändiltä herkkyyttä ja mukautumiskykyä.
Hän korostaa pitkäaikaista yhteistyötään livemiksaaja Roope Palomäen kanssa. Palomäellä on vahva tausta suomalaisessa rockissa.
– Roope miksasi aiemmin kymmenen vuotta J. Karjalaista ja aloitti uransa jo nuorena Kingston Wallin kanssa. Eli hyvissä käsissä ollaan, Uusivirta toteaa hymyillen.
Hädin tuskin julkaistu debyytti
Uusivirran uusi levy Camouflage julkaistaan toukokuun alussa. Kymmenes albumi tuntuu artistin mukaan merkitykselliseltä.
– Onhan se jonkinlainen merkkipaalu. Kymmenen levyä on iso määrä, kun ajattelee, että monet lempibändit eivät ole julkaisseet puoltakaan siitä ennen hajoamista, Uusivirta naurahtaa.
Levyt muodostavat aikajanan.
– Olen ollut huono kirjoittamaan päiväkirjaa, mutta levyt toimivat vähän samanlaisina ikkunoina siihen aikaan ja mielenmaisemaan, jossa ne on tehty.
Kun debyytti Nuoruustango julkaistiin 23 vuotta sitten, Uusivirta oli 19-vuotias. Hän muistaa tilanteen poikkeuksellisena, sillä nuorella artistilla oli mahdollisuus valita oma levy-yhtiönsä.
– Valitsin tietoisesti yhtiön, jossa koin mulla olevan enemmän liikkumavaraa ja päätäntävaltaa. Olen levyttänyt Universalille siitä asti.
Universal Music Finlandin uudet tilat sijaitsevat Hakaniemessä, ja haastattelu tehdään yhtiön neuvotteluhuoneessa. Pehmeät punaiset sohvat ja lämmin tunnelmavalaistus luovat levollisen ympäristön.
Uusivirta vertaa uransa alkua David Bowien alkuvuosiin.
– Välillä tuntuu, että ensimmäinen albumi hädin tuskin julkaistiin. Se on vähän kuin Bowien eka levy, jonka harva tietää edes olevan olemassa. Kun katsoo mitä biisejä siellä on, niin kukaan ei tunnista niistä juuri mitään.
– Vähän sama juttu Nuoruustangon kanssa. Monet ajattelevat, että ensimmäinen levyni on Me ei kuolla koskaan, kun sillä olivat ensimmäiset hittibiisit.
Hän näkee esikoislevynsä keskeneräisenä.
– Ajattelen, että se julkaistiin liian nopeasti. En ollut vielä valmis artistina, esiintyjänä tai lauluntekijänä. Parin vuoden odottelu olisi voinut tehdä hyvää, hän pohtii.
– Mulla oli silloin liian kova tarve miellyttää eri tahoja, ja luulen, että se kuuluu levyllä. Sehän on aika monenkirjava kavalkadi. Se oli sellaista hakemisen aikaa.
– Olen kiitollinen, että sain tehdä toisen levyn, vaikka ensimmäinen ei myynyt juuri mitään.
Hampurilaistekniikka
Toinen levy Me ei kuolla koskaan (2005) saavutti kultalevyn ja sai radiosoittoa. Menestys synnytti kuitenkin vastareaktion: Uusivirta halusi tehdä totaalisen indielevyn ja päättää itse kaikesta. Levy-yhtiö sai kuulla Minä olen hullu -albumin vasta, kun se oli valmis.
– Sanoin, että ottakaa tai jättäkää. Se oli taiteellisesti vahva levy, vaikka ei yltänyt kaupallisesti edeltäjän tasolle, Uusivirta toteaa.
Hän näkee useamman albuminsa syntyneen samasta riippumattomuuden lähtökohdasta.
– Koen, että Minä olen hullu, Preeria ja ehkä vielä Elvis istuu oikealla ovat monessa mielessä indielevyjä. Niin sanottua ohjailua oli lähes olematon määrä. Jossain vaiheessa aloin kuitenkin kaivata sitä enemmän.
Käänne tapahtui, kun mukaan tuli uusi yhteistyökumppani Riku Mattila.
– Se oli onnellista aikaa. Riku oli tyyppi, jonka näkemykseen luotin sataprosenttisesti. Voisi sanoa, että hänellä on kahdet korvat: fanaattisen musiikkidiggarin korvat, jotka tuntevat populaarimusiikin historian läpikotaisin, ja toiset, tavallisen kuulijan korvat.
Mattilan vaikutus kuuluu erityisen vahvasti albumilla Ikuiset lapset (2014), jolle myös Timo Kämäräinen tuli mukaan ensimmäistä kertaa, silloin tuottajan roolissa.
Camouflage-levyllä on peräti viisi tuottajaa: Kämäräinen, Teemu ”Heviteemu” Javanainen, Alpo Nummelin, Daniel ”Danitello” Okas ja Roope Palomäki.
– Tiedettiin alusta asti, että useampi tuottaja tuo haasteen, miten saada kokonaisuus pysymään yhtenäisenä.
Ratkaisu löytyi työskentelytavasta. Bändiosuudet äänitettiin kahden viikon intensiivisessä sessiossa Sipoon E-studiolla.
Uusivirta kuvaa prosessia ”hampurilaistekniikaksi”.
– Biisit syntyivät usein tuottajien työhuoneilla. Vein aihion, josta tehtiin ensimmäinen tuotantodemo. Sen jälkeen biisi vietiin treenikämpälle, sovitettiin se bändille ja äänitettiin. Lopuksi se palasi taas tuottajan ruudulle.
Uusivirran mukaan levyn tekeminen oli inspiroivaa mutta työlästä. Sipoon-studiosessioista valmiiseen albumiin meni yli vuosi.
– Kyllä se aktiivivaihekin kesti pidempään kuin aikaisemmilla levyillä. Joskus ennen biisit ovat syntyneet melkein vahingossa – ollaan tehty demoa, äänitetty moniraitana ja huomattu yhtäkkiä, että tässähän on helvetin hyvä meininki.
Hän mainitsee esimerkkinä Skorpioni-levyltä (2019) löytyvän Kesäyön uni -kappaleen, joka rakentui suoraan demopohjien päälle.
– Timo on valtava ideasampo. Välillä tuntuu, että hänen aivonsa käyvät niin nopeasti, että siinä on vaikea pysyä perässä, Uusivirta kertoo hymyillen.
Kämäräisen suuri merkitys käy haastattelun aikana selväksi. Uusivirta jakaa kiitosta koko bändilleen ja puhuu luontevasti kollektiivisessa me-muodossa.
Tuoreella levyllä työskentelyä ohjasivat myös uudet kohtaamiset. Yhteistyö eri tuottajien kanssa synnytti ketjureaktioita, joissa yksi idea johti nopeasti seuraavaan.
– Kun vein tuottajalle biisin, saman päivän aikana saattoi alkaa soida päässä jo aivan uusi kappale. Menin kotiin ja tein biisin valmiiksi. Vein sen seuraavana päivänä tuottajalle ja sanoin, että katso, tein tällaisen. Tietyt levyn biisit eivät olisi syntyneet ilman näitä uusia kohtaamisia.
Uusivirran kappaleissa sanoitus syntyy useimmiten viimeisenä, mutta prosessi ei ole suoraviivainen.
– Usein teen ensin jonkinlaisia placeholdereita, hyräilen melodian mukana ja sieltä alkaa vähitellen tulla tekstiä. Saattaa kulua pitkäkin aika, ennen kuin kirjoitan biisin loppuun ja stilisoin sen valmiiksi.
Toisinaan sanat ovat mukana jo varhaisessa vaiheessa. Uusivirta tekee demot usein akustisella kitaralla tai pianolla suoraan puhelimen sanelimeen.
Bowien nahoissa
Uuden levyn kansikuva on huomiota herättävä. Uusivirta kertoo, että lopullinen idea siitä syntyi Lapinlahden Lähteellä, lähellä rantaa sijaitsevassa Venetsia-talossa. Kuvauksesta vastasi valokuvaaja Andre Bozusis ja visuaalisesta ilmeestä Hilma Kotkaniemi.
– Saatiin suunnittelija Ilari Kokkoselta upea nahkapuku ja otettiin paljon kuvia siinä asussa. Kansikuvaan päätyi kuitenkin vain housut ja läpikuultava paita. Se paita oli mulla yhdellä keikalla ja hajosi silloin tuhansiksi palasiksi, mutta tässä kuvassa se oli vielä ehjänä.
Kotkaniemi oli pyytänyt tuomaan kirjoja rekvisiitaksi.
– Toin niitä paljon, varmaan pari Ikea-kassillista, ja niistä tehtiin pinoja. Seisoin yhden pinon päällä ja tasapainoilin siinä. Lähdettiin sitten tavallaan järkyttämään sitä tasapainoa.
Mielleyhtymä kuvasta oli välitön.
– Tuli mieleen Bowien Lodger-levyn kansi, ja ehkä sitä maailmaa tuli haettua vaivihkaa lisääkin. Siitä tuli lopulta melko ajaton. Ei voi sanoa, miltä vuosikymmeneltä kuva on. Se voisi olla sieltä 70-luvun ja 80-luvun kaarteesta, mutta myös 2020-luvulta, Uusivirta tuumii.
Myös Camouflagen musiikissa on kaikuja eri vuosikymmeniltä. Uusivirran oma herääminen populaarimusiikkiin sijoittuu 1990-luvun puoliväliin, aikaan, jolloin cd-soitin avasi uuden maailman.
– Mun ensimmäiset levyt olivat samanaikaisesti saadut Green Dayn Dookie, Aerosmithin Big Ones ja Bon Jovin Cross Road sekä yllättäen myös 22-Pistepirkon Rumble City, LaLa Land, johon rakastuin täysin.
Karkkilassa kasvaneelle nuorelle musiikki tuli pitkälti median kautta.
– Kuuntelin joka sunnuntai Alex Niemisen juontamaa Lista Top40 -ohjelmaa Radiomafialta. Karkkilassa ei ollut levykauppoja, joten radio-ohjelmat olivat ikkunoita popmusiikin maailmaan. Taisin olla myös Soundi-lehden tilaaja.
1990-luku näyttäytyy aikana, jolloin musiikillinen kirjo oli poikkeuksellisen laaja.
– Saattoi olla vaikka Värttinä topkympissä. Se oli uskomatonta aikaa, Uusivirta toteaa naurahtaen. – Kun katsoo nykyisiä Spotifyn toplistoja, ne ovat aika samanmuotoisia. Samasta puusta veistettyjä kappaleita. Se on tietyllä tavalla vähän surullista.
Samalla hän tunnistaa, ettei musiikillinen monimuotoisuus ole kadonnut.
– Alakulttuurit ovat edelleen elinvoimaisia mutta hajallaan. 90-luvulla niiden oli helpompi nousta osaksi valtavirtaa. Hyvin erilaisilla genreillä saattoi lyödä läpi ja yltää korkeimmalle huipulle asti. Silloin saattoi olla samassa listassa Prodigy, Green Day ja Verve, ja sitten vielä jotain metallimusiikkia.
On vain tämä hetki
Uusivirta kiinnostui soittamisesta jo Nyhkälän ala-asteella Karkkilassa. Rummut, kitara ja piano tulivat tutuiksi varhain, mutta todellinen käänne tapahtui yläasteen kynnyksellä.
– Mun vanhemmat ehdottivat, että hakisin Kruununhaan yläasteen musiikkiluokalle. Sovittiin, että jos pääsen sisään, muutetaan Helsinkiin. Ja niin kävi.
Ensimmäinen festivaalikokemus, Mustikkamaan juhannus vuonna 1995, jäi pysyvästi mieleen.
– Mentiin faijan kanssa, ja siellä esiintyi Ismo Alanko. Muistan, miten se musiikki räjäytti pään. Se energiavyöry oli ihan uskomaton.
Seuraavana kesänä oli vuorossa Ruisrock.
– Vuoden 96 lineuppi oli mieletön: Red Hot Chili Peppers, Rage Against the Machine, Pulp, Blur, Neil Young, Bunny Wailer, Kent, ZZ Top.
Uusivirran mukaan nämä vuodet ovat jättäneet häneen syvimmän jäljen, ja vaikutteet ovat tunnistettavissa myös uudella levyllä.
– Pulpin Different Class oli mulle tärkeä levy, jonka vaikutus kuuluu erityisesti Me ei kestetä kauaa -biisin kertosäkeessä. Rakkaudenhirviö-kappaleen alussa voi ehkä kuulla Smashing Pumpkinsia, ja lopussa tarkkakorvaiset saattavat huomata pieniä Nirvana-viittauksia.
Intertekstuaalisia koukkuja nousee esiin myös sisältöjen kautta. Uusivirta palaa kappaleeseen Me ei kestetä kauaa, jonka ytimessä on ohikiitävän hetken tavoittaminen.
– Tunne siitä, että kaikki on samaan aikaan katoavaa ja merkityksellistä. Ajatus, että meillä on aikaa vain tämä yksi yö, vähän kuin elokuvassa Before Sunrise. Joskus yhdellä viittauksella voi kertoa todella paljon, Uusivirta summaa.
Camouflagen nimikappale kokoaa yhteen levyn keskeiset teemat ja tekijät.
– Ajattelen sen vuoristoratana. Juuri kun luulisi, että biisi loppuu, tulee vielä ikään kuin bonuskertosäe. Temaattisesti siinä palataan teinivuosiin ja tullaan takaisin tähän hetkeen.
Vaikka musiikissa kuuluu menneisyys, Uusivirta ei halua jäädä nostalgian vangiksi.
– Olen tietoisesti yrittänyt vältellä muistelua. Moodi ja eetos näissä biiseissä on tämä hetki.
Useat kappaleet ovat kuitenkin henkilökohtaisia.
– Mun päässä niihin liittyy oikeita ihmisiä, joskus useampikin samaan aikaan. Rumpalipoika on selvä rakkauskirje vuosien takaiselle rakkaudelle, samoin Me tehtiin jotain suurta.
Juonena juonettomuus
Camouflagelta löytyy myös tietoisia säröjä. Esimerkiksi Rakkaudenhirviö-kappaleen idyllinen pinta rikkoutuu rajulla kuvauksella.
– Kaikki tuntevat pariskuntia, joiden elämä näyttää ulospäin täydelliseltä, mutta sitten yhtäkkiä kaikki hajoaa. Laulussa on kyse porvarillisesta elämänvalheesta. Yritetään pitää suhdetta hengissä matkoilla Pariisiin ja Istanbuliin, mutta samaan aikaan päässä jyskyttää, että mä oon niin vitun kyllästynyt suhun. Ihmisillä on päässään ristiriitaisia ääniä, ja se ajatus pään työntämisestä viemäriin on yksi niistä, Uusivirta nauraa.
Yllätyksellisyys on Uusivirralle keskeinen osa hyvää kappaletta.
– Siinä pitää olla joku nyrjähdys tai särö, että biisi meneekin johonkin suuntaan, jota ei odota.
Nyrjähdys voi löytyä mistä vain.
– Vaikka virvelirummun soundista, hän hymyilee ja mainitsee esimerkkinä Metallican St. Anger -albumin.
– Se virvelisoundi oli itsessään käsittämätön nyrjähdys. Huomaan itsekin odottavani sitä kuulijana. Sellaiset kappaleet, jotka eivät ole täysin loppuun pureksittuja, kestävät aikaa paremmin.
– Iskelmäteksti on usein täysin yksiselitteinen, mutta rock- ja poplyriikka on parhaimmillaan monitulkintaista. Siksi koetan rakentaa sanoituksia niin, että niihin jää tilaa.
Uusivirta ei ainoastaan hyväksy kuulijoiden omia tulkintoja vaan toivoo niitä.
– Minulta on kysytty, sopiiko joku biisi häihin, ja samasta kappaleesta, sopiiko se hautajaisiin. Molempiin olen vastannut myöntävästi, hän naurahtaa.
Kuva: Tero Ahonen
Ajattelu ulottuu laajemmallekin kuin musiikkiin.
– Mulla on ollut aina vähän vaikea suhde tarinoihin. Vieroksun juonivetoisia romaaneja, ja sama pätee teatteriin. Hyvin kerrottu tarina voi toki tuottaa nautintoa, mutta kaunokirjallisuudessa hakeudun sellaisten teosten äärelle, joissa tarina ei ole keskiössä.
Esikuviksi nousevat kirjailijat, joiden teoksissa merkitys rakentuu muualle kuin juoneen.
– Rakastan esimerkiksi Thomas Bernhardia ja Clarice Lispectoria. Heidän kirjoissaan tarinaa saa hakea sitä löytämättä.
– Olen tehnyt tarinallisiakin kappaleita, mutta en ole eepikko kuten vaikka Bob Dylan tai Bruce Springsteen. Tai Samuli Putro, hän lisää.
Uusivirran tapa toimia lähestyy modernistisen runouden tapoja ja elokuvien montaasitekniikkaa. Hän sanoo ajattelevansa kuvien kautta.
– Esimerkiksi Kauko Röyhkän Nivelet-biisin tarina ei ole perinteinen vaan rakentuu kuvista tai välähdyksistä. Siinä on vahva vaaran ja mysteerin tunne. Tällaiset ovat mulle merkityksellisiä asioita populaarikulttuurissa ylipäätään.
Runous on tärkeä viitekehys myös suoraan.
– Eeva-Liisa Manner, Mirkka Rekola, Sirkka Turkka ja Paavo Haavikko ovat olleet tärkeitä. Pyrin seuraamaan myös nykyrunoutta, ja Aura Siltalan Kyborgikesä oli yksi viime vuoden parhaista.
Voiko onnellisena syntyä hyviä kappaleita?
– Haluan uskoa, että voi, Uusivirta vastaa.
– Uusi levy on tehty aika turbulentissa elämänvaiheessa. Siihen on mahtunut surua, mutta myös paljon rakkautta ja iloa. Ehkä vähän katkeruutta ja vihaakin, mutta enemmän sitä rakkautta.
Uusivirta kuvaa levyä sovinnolliseksi ja ulospäin suuntautuneeksi.
– Ajattelen, että tämä on aika valoisa ja värikäs levy. Siinä on uutta valoa. On ollut niin sumuisia aikoja sekä yksilötasolla että kollektiivisesti. Musta tuntuu, että nyt tarvitaan värejä.
Hän lisää, että julistavallakin yhteiskunnallisuudella on oma paikkansa.
– Esimerkiksi Palefacen Helsinki – Shangri-La on hieno levy.
Vaikka musiikki on aina jollain tavalla yhteiskunnallista, kaikki ilmaisutavat eivät istu jokaiselle. Uusivirta nauraa ajatukselle, että lähtisi itse yhtäkkiä julistavaan suuntaan.
– Se voisi olla vähän outoa.
Paidatta vapauteen
Keskustelu siirtyy mielenterveyteen, aihepiiriin, joka on ollut esillä Uusivirran tuotannossa Minä olen hullu -albumin nimestä lähtien.
– Onhan se aihe huomionarvoinen, sillä diagnoosien määrä on kasvanut niin paljon. Tuntuu, että jos avataan se vihko, jossa on ne kaikki, jokaiselle löytyisi sieltä jotain, Uusivirta naurahtaa.
– Totta kai vakaviin mielenterveyden ongelmiin tarvitaan lääkitystä. Välillä kuitenkin tuntuu, että se on ensimmäinen asia, jota tarjotaan hyvin lyhyen vastaanoton jälkeen. Olen itsekin ollut sellaisissa tilanteissa.
Hän pohtii myös ulkopuolisuuden kokemusta.
– Se on mulle tosi olennainen tunne. Tuntuu, että monilla, jotka päätyvät tekemään musiikkia tai esiintymään, on taustalla jonkinlainen ulkopuolisuuden kokemus. Jos ajattelee taas sitä Bowieta, niin koko hänen uransahan tavallaan käsitteli sitä.
Camouflage-nimi viittaa naamioitumiseen. Onko lavalla kyse alter egoista?
– Tietyllä tavalla on. Vapauduin oikeastaan vasta kymmenen vuoden keikkailun jälkeen. En ollut löytänyt sellaista tapaa, joka olisi ollut täysin luonteva. En kokenut itseäni vapaaksi, ja mietin pitkään, mistä se johtuu.
Ratkaisu löytyi lopulta yllättävästä suunnasta.
– Keksin, että mun pitää antaa itselleni lupa olla jotain muutakin kuin se siviili-Olavi.
Käännekohta tapahtui vuonna 2012.
– Olin leikitellyt jo pitkään ajatuksella, että riisuisin paidan lavalla. Olin nähnyt vaikkapa Morrisseyn ja Iggy Popin tekevän niin.
Huomautus, ettei Iggy Pop käytä paitaa juuri muutenkaan, kirvoittaa naurun.
– Totta, eihän sen tarvitse ottaa sitä pois.
Ensimmäinen kokemus ei kuitenkaan ollut vapauttava.
– Se oli hirveä tunne, paljastumisen ja häpäisyn tunne.
Mutta sen kautta tapahtui muutos.
– Siinä murtauduttiin häpeän läpi, ja palkintona oli vapautuminen. Mietin, että tämän jälkeen voin tehdä mitä vain, Uusivirta sanoo tyytyväisen oloisena.
Lipan alta
Haastatteluaika on loppumassa, mutta katse suunnataan vielä eteenpäin.
– Samalla kun tehtiin tätä levyä, mielessä oli seuraava, Uusivirta sanoo. – Olen haaveillut kokonaisuudesta, joka olisi minimalistisempi ja vähäeleisempi. Mutta miten se toteutuu, on vielä vähän auki.
– Kun on ollut viisi tuottajaa, monta kokkia hämmentämässä, tulee olo, että lukitkaa mut yksin mökille, hän nauraa.
Uusivirran elämään mahtuu myös jotain aivan muuta. Helsingin Mustikkamaan rantaan on syntynyt ravintolahanke, joka sai alkunsa sattumasta.
– Lenkkeilin siellä paljon ja ihmettelin vanhaa ränsistyvää kesäkahvilaa. Mietin, miksei siellä tapahdu mitään, tai ei ainakaan myydä kahvia ja pullaa.
– Soitin ystävälle, joka työskentelee kiinteistökehityksen parissa, ja kysyin, mitä asialle voisi tehdä.
Prosessi oli pitkä, sillä rakennus oli suojeltu ja kaupungin omistuksessa.
– Voitettiin lopulta tarjouskilpa, tehtiin 30 vuoden vuokrasopimus ja rakennus päätyi meille sillä ehdolla, että se puretaan ja rakennetaan uudelleen.
Lippa-ravintola aukesi viime kesänä ja avautuu jälleen vappuna. Avajaisiin on suunnitteilla vapputanssit.
Vielä yksi kysymys: mikä on lempiruokasi?
– Kyllä se taitaa olla bouillabaisse.