DIABLO: Elegance In Black

Usein tulee vastaan debyyttilevyn julkaisseita bändejä, jotka on päästetty puuhaan aivan liian varhain. Diablon kohdalla ongelma on päinvastainen, Elegance In Black olisi tehnyt massiivisemman vaikutuksen viitisen vuotta sitten, jolloin tällaisella omintakeisella ja toimivalla metalliskaalan tyylikirjolla olisi loksautettu monet leuat sijoiltaan. Nyt ei auta kuin todeta Diablon olevan yksi hommansa osaava porukka muiden joukossa.
Rainer Nygård – Marko Utriainen -kitaristikaksikko on paukuttanut thrash metallia jo kymmenisen vuotta, joten kokemus ja ankara keikkailu on koulinut yhtyeestä varmasti yhden Suomen tiukimmista nimistä. Erityisen miellyttävää on kuunnella ex-Submerged -kannuttaja Timo Kemppaisen napakkaa työskentelyä. Eikä biiseistäkään ole syytä rutista. Diablon kehittelemä asennemetallin ja vanhakantaisen thrash-paukutuksen hybridi viedään ripauksella kuolometallia ja kokonaisuuteen hyvin istuvilla melodioilla omalle tasolleen. Tällaista herkkua ei Suomessa ole totuttu saamaan. Uusien trendien puristuksessa Diablolla voi silti olla tekemistä oman paikkansa löytämisessä. Eikä Elegance In Black muutenkaan aivan virheetön ole. Paasaavalle misantropialle on annettu tilaa siinä määrin, että jossain vaiheessa sanoituksissa tihkuvaa vihaa on saanut aivan riittämiin. Humanismin kasvoille sylkeminen on varmasti kavereille luonnollista, mutta eiköhän maailman pahuus ole todettu jo tarpeeksi monta kertaa ennen Diabloakin. Levyn päättävä Dancing Queen on sen sijaan täysi kardinaalimunaus. Ensin yhtye paukuttaa tosissaan raskasta runttausta ja lopuksi esittää turhan mörinäversion diskoklassikosta ikään kuin koko muu albumikin olisi ollut vain harmitonta viihdettä "I am a morbid face of mankind" -tyyppisine sutkautuksineen.