Tätä paremmin tuotettua metallia ei tällä hetkellä Suomesta tule. Sillä saralla Lost Society on kansainvälisellä huipputasolla. Joonas Parkkosen työnjäljen voisi asettaa milloin vain rinnakkain Bring Me the Horizonin, Disturbedin tai Avenged Sevenfoldin tuotantojen kanssa.
Yhtäläisyydet jatkuvat, sillä myöskään Lost Societyn uutukaisen soundien keskelle ei ole mahtunut hyviä kappaleita. Yhtyeen musiikki ei ole ollut enää aikoihin varsinaista riffimetallia, mutta levyn pyörittyä läpi monta kertaa mieleen luulisi jäävän ainakin jokunen riffi, melodia tai edes kertosäe.
Modernia metallia ja rockia eri muodoissaan riittää. Seassa on katkuja heavystä, thrashistä, metalcoresta, industrialista ja vanhan liiton rockista, mutta nyt enemmän ei ole enemmän. Lost Societysta puuttuu se oleellisin: tunne. Albumin raivo on korkeintaan kiukuttelua ja angsti lähinnä voivottelua.
Lost Societylle tekisi hyvää palata perusasioiden äärelle. Monista kappaleista kuulee, että idea on syntynyt todella yksinkertaisella tavalla, kenties jopa akustisella kitaralla. Jossain kohtaa ideat ovat kadonneet kuorrutteiden ja tuotannon alle, eikä yhdestäkään kappaleesta tai fiiliksestä saa enää kunnon otetta.
