Kaikkihan me tiedämme, mitä Maustetytöt on. Se on sitä huokailua ja voivottelua, jossa lauletaan lakonisesti jotain ahdistuksesta, kaljasta ja lääkkeistä. Tai joskus otetaan kantaakin. Vaikka ympäristöasioihin. Maustetytöt on tehnyt jo neljä keskenään ihan samanlaista levyäkin. Ja aika monta sataa keskenään ihan samanlaista keikkaa.
Miten Maustetytöt muka voisi tehdä muuta kuin sitä yhtä ja samaa? Kyseessähän on Anna ja Kaisa Karjalaisen muodostama duo, joka soi sähkökitaran, koskettimien, konerumpujen ja laulujen voimin. Sillä ei pitkälle pötkitä.
Seitsemän vuotta sitten Maustetytöt julkaisi esikoislevynsä. Sen jälkeen olen nähnyt ja kuullut bändin livenä ainakin toistakymmentä kertaa. Sisällä, ulkona, klubilla, festareilla ja vaikka minkälaisissa tapahtumissa. Joskus taisin olla Maustetytöt-keikalla jopa terasilla keskellä iltapäivää. En ole muuten nähnyt kahta keskenään samanlaista keikkaa heiltä. Ja ne neljä aiemmin mainittua studioalbumiakin ovat kaikki keskenään todella erilaisia.
Kyse on pienistä nyansseista. Minimalismista. Siitä, miten pienet asiat merkitsevät eniten.
On oikeastaan suurinta rohkeutta tehdä niin vähäeleistä musiikkia, että se on todella haavoittuvaa. Maustetytöt-kappaleiden sävellysten, sovitusten, melodioitten ja sanoitusten on oltava jotain täysin välitöntä. Tällaisella ulosannilla jää välittömästi kiinni, jos ei tarkoita sitä mistä laulaa tai jos musiikissa ei ole jotain ihan aitoa jujua. Maustetytöt ei voi piiloutua suurten ja dramaattisten soundien tai mutkikkaiden ilmaisutapojen taakse. Se joko kolahtaa tai sitten se ei kolahda, ja sillä siisti. Mutta juuri tämän takia häpeilemättömän suora Maustetytöt-soundi puree kansaan.
Tästä päästäänkin siihen, miten pienet jutut vaikuttavat Maustetytöt-keikkojen tunnelmaan.
Olin viimeksi Maustetytöt-keikalla samassa paikassa kuin nytkin, eli Tampereen Tavara-asemalla. Tuolloin elettiin heinäkuuta 2024. Samassa Uusi Tampere -tapahtumassa esiintyivät myös Litku Klemetti ja Viitasen Piia. Tavara-asema oli ainakin lähes tupaten täynnä. Miksi muistelen tätä lähes kaksi vuotta vanhaa keikkaa? Koska se oli tunnelmaltaan täysin erilainen verrattuna siihen Maustetytöt-keikkaan, jonka todistin nyt huhtikuussa 2026.
Heinäkuussa 2024 Maustetytöt-iltamasta tuli kuin hyvin omalaatuiset bileet. Monet settilistan kappaleet oli kyllästetty vahvoilla konerumpubiiteillä. Melankoliset melodiat ja vahvat rytmit saivat ihmiset tanssimaan. Siis keskellä helteistä heinäkuuta, ja vieläpä sisätiloissa. Keikka oli ihan täyttä Maustetyttöjä ja kappaleet olivat ihan niitä samoja, joita bändi useimmiten keikoillaan esitti, mutta tuolla kertaa se lopullinen vire vain oli tällainen.
Huhtikuussa 2026 Maustetytöt soitti samassa paikassa Itken jos mua huvittaa -albuminsa tiimoilta. Nyt keikka ei ollut kuin bileet. Tunnelma oli pohdiskeleva. Suorastaan harras. Uuden albumin laulujen ohella keikalla kuultiin paljon ihan niitä samoja lauluja kuin pari vuotta sitten samassa paikassa. Mutta nyt konebiitit loistivat poissaolollaan monessa kappaleessa, soundivalinnat olivat toisissa erilaisia ja paikoin luotettiin ihan vain koskettimien ja laulujen voimaan. Tavallaan kappaleissa ei oltu muutettu juuri mitään, mutta juuri sen verran paljon, että kaikki oli ihan erilaista.
Minusta ei tuntunut sekuntiakaan siltä, että olen taas yhdellä Maustetytöt-keikalla, jossa samat Kaisa ja Anna soittavat samat lottorivit ja josmullaeioissuat läpi samassa järjestyksessä ja samalla tavalla, mutta tämän saavuttaakseen Karjalaisten ei ole tarvinnut räjäyttää koko ilmaisuaan kappaleiksi tai koristella kaikkea.
Kyse on pienistä nyansseista. Minimalismista. Siitä, miten pienet asiat merkitsevät eniten.
Keikan varrella kuultiin paljon uuden albumin hienoja kappaleita ja senkin edestä vanhoja jo-nyt-Maustetytöt-klassikoita. Ne soitettiin varmuudella, lujuudella ja samaan aikaan herkkyydellä. Pian huomasinkin keskittyväni yhtä paljon yleisöön kuin siihen, mitä lavalla tapahtui. Tavara-asemalle mahtui kyllä muutama aivan täysillä humalaisesti kappaleita mukana laulava perjantai-porukka, mutta vielä enemmän yleisössä näki vakavia, mietteliäitä ilmeitä. Yleisö kuunteli tarkkaan, mitä kappaleissa laulettiin. Yleisö ei kaivannut helppoa viihdettä, vaan jotain syvempää. Maustetytöt-kappaleet kertovat yksityiskohtaisia tarinoita ihmisyydestä ja maailmasta, ja se kouraisee ihmisiä.
Me suomalaiset osaamme olla toisinaan aika vähäeleisiä ja hitaasti lämpeneviä ihmisiä. Joskus on hyvä, että meidät pakotetaan irrottelemaan keikoillakin tavalla, joka ei ole meille ihan normaalia. Mutta ihan yhtä usein on hyvä, että on olemassa Maustetyttöjen kaltaisia yhtyeitä, jotka katsovat meitä vakavasti silmiin ja odottavat, kummalta lipsahtaa itseironinen hymynkare ensimmäisenä. Siinä tuijotuskilpailussa on vain voittajia, koska tuon intensiivisen hetken aikana kaikki keskittyvät täysin vain toisiinsa, ja yleisö toden totta keskittyi Maustetyttöihin täysin.
Ei ihme. Tekeehän Maustetytöt tämän hetken kiinnostavimpia suomenkielisiä levyjä. Ja on tehnyt jo 7 vuotta.
Teksti: Aki Nuopponen, kuvat: Jaana Martinkauppi
