40 vuotta klassista brittiheviä! – Kumpi maittaa suomalaiskollegoille paremmin: Iron Maiden vai Judas Priest?

Raskaamman musiikin ystävät ympäri maapalloa suuntasivat vesi kielellä levykauppoihin 14. huhtikuuta 1980. Länsi-Midlandsin West Bromwichissa jo vuonna 1969 ensirääkäisynsä päästänyt Judas Priest julkaisi tuona päivänä uransa kuudennen studioalbumin, ja vaikka edellinen Killing Machine -levytys olikin jo onnistunut nostamaan Judas Priestin osakkeiden arvoa reilusti, niin vasta British Steel osoittautui yhtyeen todelliseksi läpimurroksi suuremman yleisön tietoisuuteen.

Tarkkaavaisimpien farkkuliivimiesten ja -naisten silmät saattoivat musiikkikaupoissa osua samana päivänä ilmestyneeseen levyyn, jonka kannessa irvisteli varsin räjähtäneen näköinen kaveri. Iron Maidenin maskottina sittemmin tunnettu Eddiehän se siinä patsasteli itälontoolaisessa kadunkulmassa, epäilemättä pahat mielessään.

British Steel ja Iron Maiden ovat syystä nousseet englantilaisen heavy metalin merkkiteoksiksi, ja kummaltakin levyltä löytyy nippu tunnettuja klassikoita, joista tässä mainittakoon Breaking The Law, Living After Midnight, Iron Maiden ja Phantom Of The Opera.

Judas Priestin ja Iron Maidenin polut risteytyivät konkreettisesti pian näiden pitkäsoittojen ilmestyttyä. Kävi nimittäin niin, että Iron Maiden nappasi paikan Judas Priestin British Steel -rundin avausbändinä, ja tästähän tuli sitten hieman sanomista. Priest-kitaristi K.K. Downing muisteli tapausta seuraavaan tapaan Soundissa 1/2019:

British Steel -kiertue oli käynnistymässä, ja avausbändiksemme kiinnitettiin ensimmäisen levynsä julkaissut Iron Maiden. Emme tunteneet yhtyettä lainkaan, mutta ennen rundin alkua törmäsimme Maidenin haastatteluun, jossa he ilmoittivat ”räjäyttävänsä Judas Priestin lavalta”. Iron Maidenin kaverit olivat silloin nuoria, aikamoisella egolla varustettuja kukkopoikia, ja jollakin tasolla ymmärsin heidän uhonsa, mutta tuollaisten kommenttien laukominen oli silti epäkunnioittavaa. Vuosia myöhemmin törmäsin Maidenin varhaiseen laulajaan Paul Di’Annoon, ja hän pahoitteli kovasti sanomisiaan. Tuumin Paulille, että älä huoli, ei tämä nyt niin vakavaa ole!

Mutta palataan em. klassikkolevyjen äärelle… Kysyimme muutamilta kovasti ansioituneilta suomalaismuusikoilta kaksi kysymystä albumien merkkipäivän kunniaksi, ja ne kuuluvat:

1. Kumpi pitkäsoitto miellyttää enemmän: British Steel vai Iron Maiden?

2. Mitkä ovat yleisesti ottaen Judas Priestin ja Iron Maidenin parhaat pitkäsoitot?

Timo Kotipelto (Stratovarius)

1. British Steel vetää näistä kahdesta pidemmän korren, sillä siellähän on muutamia todellisia klassikoita: Metal Gods, Breaking The Law ja Living After Midnight. Yleisesti ottaen voisi sanoa, että Judas Priest oli näihin aikoihin löytänyt jo oman tyylinsä, mutta Iron Maidenilla oli vielä kevyt haku päällä.

2. Kummankin yhtyeen useilta levytyksiltä löytyy komeita biisejä, ja yhden suosikkilevyn valitseminen on todella vaikeaa. Mutta sanotaan Priestiltä Screaming For Vengeance ja Maidenilta Piece Of Mind.

Esa Holopainen (Amorphis)

1. Aika paha, mutta vastaus on Iron Maiden. Syynä on se, että Maiden on kautta linjan ollut minulle Priestiä merkittävämpi yhtye. Iron Maidenin debyytillä ja Killersillä on todella hieno moodi. Paul Di’Annon vokaalit yhdistettynä vielä tuossa vaiheessa omaa soundiaan hakevaan bändiin hakee vertaistaan. Mutta täytyy alleviivata myös sitä, ettei British Steelin merkitystä heavyklassikkona voi sivuuttaa. Onhan se aivan törkeän kova levy.

2. Jos lähdetään Iron Maidenista liikkeelle, niin ehdottomasti Piece Of Mind, Powerslave ja Somewhere In Time. Tuona aikakautena Iron Maiden uudistui ja meni eteenpäin huimaa vauhtia.

Bändin tavaramerkit eli Bruce Dickinsonin ääni, kitaraharmoniat sekä Steve Harrisin yltiökorostettu bassosoundi iskostuivat ihan uudelle tasolle. Näiden kolmen albumin biisimateriaali on uskomattoman musikaalista ja validia vielä tänäkin päivänä. Maidenissa oli yksinkertaisesti kaikki kohdillaan. Sävellykset, albumikokonaisuudet, Derek Riggsin tekemät upeat kannet ja niin edelleen. Ja jos bändi sattuu vielä olemaan yksi kovimmista liveakteista, niin eihän tuossa metsään onnistuta menemään.

Priestin levyistä omalla lautasella ovat eniten pyörineet British Steel, Turbo sekä ehkä yllättäen Ram It Down. Turbo-aikakaudella bändin sävellyskynä oli omaan makuuni terävimmillään, mutta kokonaisuutena Priestin albumit eivät ole jaksaneet kantaa näihin päiviin asti samalla vahvuudella kuin Maidenin. Toki Maidenillakin on synkemmät aikakautensa, mutta kyllähän se tässä titaanien taistelussa vetää pitemmän korren.

Anton Kabanen (Beast In Black)

1. British Steel, vaikkakin ko. levy ei rehellisesti sanottuna ole kahta tai kolmea ok-tason biisiä lukuunottamatta mitenkään erityisesti kolissut. Mutta Maiden vielä vähemmän. Priestin tyyli yleisesti ottaen vetoaa muhun paljon enemmän, koska musiikillisesti se on ”käskevämmän” kuuloista.

2. Iron Maidenin kovimmista tai huonoimmista en osaa sanoa juuta tai jaata, koska en omista ainoatakaan Maidenin studiolevyä, mutta Priest-lempparit ovat Painkiller, Defenders Of The Faith, Screaming For Vengeance, Ram It Down ja Turbo. Jo Painkiller itsessään on heavy metalin kiistaton ”raamattu”, joten siitä ei voi olla tykkäämättä, jos pitää metallista. Sen tarttuvat biisit ja tuotanto luovat ikonisen kokonaisuuden.

Markus Vanhala (Insomnium, Omnium Gatherum)

1. Vaikea kyssäri, koska molemmat bändit kuuluvat omassa diggailussa ns. ykkösliigatasolle. Mutta lienee pakko sanoa, että British Steel, jos joku pyssy ohimolla kysyy tai sitten uhkaa laittaa Volbeatia soimaan, jos en vastaa. Metal Gods!

2. Maidenin parhaaksi pitää varmaan rankata Seventh Son Of A Seventh Son, vaikka koko 80-luvun tuotanto on pelkkää priimaa ja itselle sitä kaikista eniten kuunneltua kamaa ikinä. 7th Sonilla bändi nousi eeppisimpiin sfääreihinsä ja levyllä ei ole yhtään ylimääräistä riffiä saatikka sitten biisiä. Homma on ihan pelkkää juhlaa alusta loppuun. Debyyttilevy taas on ehkä se 80-luvun huonoin Maiden… Priestin kovin taas on heittämällä Painkiller, ja sedät todellakin yllättivät 90-luvulle tultaessa aika vahvasti. Vahvana kakkosverrokkina Defenders Of The Faith. Painkilleristä vielä se, että sen pitäisi soida looppina Wikipediassa ”heavy metalin” kohdalla, koska sehän on ko. musatyylin abc-kiria! Nahkaa, niittiä ja tymäkkää riffiä levy täynnä, ja kannessakin joku lohikäärmeenpää-moottoripyörä, jossa on sirkkelit renkaina. Repikää siihen nyt jotain hevimpää?

Tarinan kakkososa, jossa äänessä ovat Apocalyptican Perttu Kivilaakso, Tarotin Zachary Hietala, Korpiklaanin Jonne Järvelä ja Lost Societyn Samy Elbanna, löytyy täältä.