Joensuulaistaustainen Happoradio ei varsinaisesti ole musiikkientusiastien arvostama yhtye. Jos olisin pysynyt järjestelmällisesti hiljaa mieltymyksestäni bändin Che Guevara -biisiin, olisin säästynyt elämässäni monelta pöyristymisen kirvoittamalta sananvaihdolta. Omassa kuplassani on ollut vaikeaa löytää ymmärrystä tässä asiassa.
Yksin en toki diggailuni kanssa ole ollut. Happoradion Kaunis minä -nelosalbumin kakkossinkkuna Che Guevara sysäsi bändin suosion uudelle tasolle, ja lopulta levy myi platinaa. Toinen kysymys on, tunnenko ainoatakaan sen ostanutta ihmistä.
Pikkukaupunkijätkien tekemä puoliraskas suomirock on toki vaikea toimintakenttä. Ainakin nollaluvulla sitä oli tarjolla loputtoman paljon ja enimmäkseen loputtoman keskinkertaista. Mutta tästäkin maaperästä on noussut biisejä, joissa on klassikon ainekset. Hyvä kertosäe ja napakka asiassa pysyminen ovat välttämättömiä edellytyksiä, mutta lisäksi tarvitaan tarina ja/tai teema, jotka on puettava mieleenpainuviksi sanoiksi.
Tässä kaikessa Happoradion Aki Tykki ja AH Haapasalo ovat Che Guevaraa tehdessään onnistuneet. (Hölmöt taiteilijanimet eivät erityisesti auttaneet bändin asiaa; laulaja Tykin oikea nimi on Jussi Ranta.)
Tässä on tyylipuhdas myöhempien aikojen suomirock-leka, joka ei kovin pitkiä runopoikien vuodatuksia tarvitse elämänkokoisen ja todelta maistuvan pointtinsa esittämiseen.
Che Guevara sijoittuu kotibileisiin, ilmeisesti tupaantuliaisiin. Nämä ovat aikuisten juhlat: pariskunta on muuttanut kolmioon. Etikettiä noudatetaan, tupareihin kuuluu tuoda suolaa ja leipää, mies tuo puolisolleen huomaavaisesti viinilasin kylkeen vettä. Saattaa kuvitella, että keskustelut käydään hillityin äänenpainoin ja jos mielipiteitä esitetään, ne ovat punnittuja ja kohtuullisia. Liiallista humaltumista paheksuttaisiin.
Tähän ympäristöön ei sovi biisin kertoja, joka istuu nurkassa ja pyrkii hankkiutumaan nimenomaan päihtyneeksi. Hän on nuorena seurustellut pariskunnan naisen kanssa, ja nyt häntä vituttaa. Taustalta saattaa arvailla vähintään keskivahvaa vanhan suolan janotusta, mutta kateus pariskunnan onnea kohtaan projisoituu ideologiseksi raivoksi. Teineinä kertoja ja hänen silloinen tyttöystävänsä ovat ”raivonneet konetta vastaan” silmät mustiksi maalattuina, varastaneet vanhemmilta viinaa ja sekoilleet kaupungilla. Se kaikki oli huumaavaa, niin kuin sellainen teininä on. Ensirakkauden tunnemyrsky sekoittui nuoren ihmisen ehdottomuuteen. Oltiin yhdessä maailmaa vastaan!
Ja nyt: keskiluokka, kiva kämppä, hyvät tavat. Missä vaiheessa aate petettiin? Onko se kertojallakin muuttunut vain alkoholivetoiseksi katkeruudeksi?
Entä Che Guevara sitten? Monen sukupolven vasemmistonuorison idoli lienee ollut teinisuhteen taustahahmoja siinä kuin näppärästi pudotettu Rage Against The Machine -yhtyekin. Tällaisessa kontekstissa Kuuban vallankumouksen sankari (ja ydinsodasta haaveillut ääriajattelija) ei ole ihminen, vaan ikoni ja logo, kasvot paidassa.
”Käske miestäsi pukeutumaan Che Guevaraan / kun te kaadutte sänkyyn / hetkeksi toisiko se sitä vaaraa / joka vatsassa vääntyi silloin”, kertoja murjottaa ja tulee olettaneeksi, että hänen eksänsä nykyinen suhde on tylsyyden värittämä, antiteesi heidän hurjalle nuoruudelleen. Kolmioasunnoissa ei ihannoida väkivaltaisia marxisteja ja Guevaraa pidetään luultavasti nolona ja arveluttavana, mutta ehkä monikin kaipaa juuri sellaista, kun vieraat ovat sulkeneet oven perässään ja makuuhuoneessa tapahtuvat asiat jäävät makuuhuoneeseen? Näin kertoja ainakin haluaisi uskoa, ja haluaisi myös edustaa tällaista noloa, arveluttavaa mutta kuumottavan tarpeellista ex-tyttöystävälleen.
Biisi ei avaa meille muuta kuin kertojan sisäisen monologin ja tunteet, ja samasta asetelmasta voisi kirjoittaa toisen osapuolen näkökulmasta epäilemättä hyvin erilaisen tekstin. Mutta tällaisenaan Che Guevara avaa armottomasti mutta silti samaistuttavasti erään tilanteen ja tunnelukon, johon nuoruuden taittuminen joksikin muuksi voi ihmisen, yleensä miehen, johtaa.
Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 9/22.
