Ahmad Jamal kuoli 16.4.2023 Ashley Fallsissa, Massachusettsissa 92 vuoden iässä eturauhassyövän aiheuttamiin komplikaatioihin. Hänen syntymänimensä oli Frederick Russell Jones. Historiankirjoihin jäävä jazzlegendan nimi Ahmad Jamal puolestaan oli seurausta jo nuorena tapahtuneesta islaminuskoon kääntymisestä.
Jamal oli jo parikymppisenä seurattu ja tiedetty pianisti, jonka tyyliä ihailtiin tietäjäpiireissä. Hänen visionsa jazzpianismista oli aikaansa edellä, mutta poikkeuksellisen siitä tekee tapa, jolla tulevia jazzin harppauksia ennakoiva modernius oli äärimmäisen lähestyttävää. Ahmad Jamal teki musiikkia, joka oli pohjimmiltaan loungen kaapuun piiloutunutta avantgardea. Hänet toisinaan ymmärrettiinkin joko tahallaan tai vahingossa ”vain cocktail-pianistiksi”. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta.
Eräs Jamalin innokkaista julkisista faneista oli Miles Davis. Hän puolusti Jamalia mestarillisena tilan käyttäjänä. Milestones-albumilta löytyvä trumpetiton veto biisistä Billy Boy otti inspiraatiota nimenomaan Jamalin trioversiosta, ja huhujen mukaan Davis olisi kovasti halunnut Jamalin bändiinsä.
Ahmad Jamal sävelsi lukuisia omiakin teoksiaan, mutta loisti usein juuri muiden sävellysten mestarillisena tulkitsijana. Jamalin suurin hitti Poinciana on mainio esimerkki tästä. Kappale leijailee miltei harmittoman oloisena, kunnes huomaat kuuntelevasi täysin käsittämätöntä proto-tekno-bängeriä. Jamalin riffittely puskee suoraan tajuntaan, ja iso osansa on myös basisti Israel Crosbyn ja etenkin rumpali Vernell Fournierin soitolla. Bändi svengaa! Samalta levyltä (Live At The Pershing – But Not For Me, 1958) löytyvä What’s New puolestaan heilahtaa biisin aikana hiphop-biitiksi. Ollaan tosiaan yhä 50-luvulla.
Edistyksellisyydestään huolimatta Live At The Pershing vetosi hyvin laajaan kuulijakuntaan pysytellen Billboardin myyntilistoilla jopa yli 100 viikkoa putkeen ilmestymisensä jälkeen. Poincianasta tuli miljoonamyyntiin yltänyt jukebox-hitti.
Jos kohta Jamal osasi soittaa harvasti, osasi hän myös kuorruttaa kappaleita uskomattomalla virtuositeetillaan – muttei koskaan ainoastaan sillä. 1972 julkaistu livealbumi Outertimeinnerspace on oiva esimerkki Jamalin monista eri puolista ja myös hänen seikkailullisuudestaan. Madlibin Quasimoto-levylleen sämpläämällä Extensions-biisillä on kuultavissa esimerkiksi noin neljän minuutin kohdalla Ahmad Jamalin tavaramerkkijuoksutus, joka virtaa kirkkaana kuin vuoristopuro.
Miten mikään noin teknisesti taitava voi kuulostaa niin luontevalta ja musiikkia palvelevalta? Tätä on mielestäni todellinen virtuositeetti ja laulullinen ajattelu instrumentaalimusiikissa. Sampleista puheen ollen: en liene ainoa 90-luvun nuori, joka kohtasi Ahmad Jamalin musiikin ensi kertaa Nasin The World Is Yours -biisin kautta.
I Love Music -albumilta löytyvä The Awakening (1970) on eräs kirkas kohokohta Jamalin tuotannossa, joka jatkui pitkälle 2010-luvulle. Marseille (2017) on hyvä esimerkki myöhäisestä laatulevystä Jamalin katalogissa, mutta mitä tahansa teetkin, älä edes vilkaise levyn kantta.
Sain kunnian jutella Ahmad Jamalin kanssa puhelimessa vuonna 2012. Muistan kuulleeni Jamalin puheessa rivien välistä hieman katkeruutta hänen kokemastaan aliarvostuksesta. Se tuntui oudolta ja hieman surulliselta, sillä pidin jo tuolloin häntä
yhtenä kaikkien aikojen suurimmista.
Nyt Jamalin poismenon myötä ihailua näyttäisi kukkivan suunnilleen kaikkialla. Hieno homma, sillä artistin katalogi on huomattavan laaja ja siihen tutustuminen on oiva puhde kelle tahansa musiikinystävälle. Jos joku kysyy top 5 -jazzlevyjä genreen tutustujalle, on jo mainittu Live At The Pershing omalla listallani aina mukana. Sen klassikkoarvo on mielestäni Kind Of Bluen ja A Love Supremen luokkaa. The Awakening on lähes yhtä pakollinen levyhyllyn asukki.
Mutta homma ei tietenkään jää siihen. Rehti keikkalevy Live At The Blackhawk, rummutonta kamarijazztrioa esitellyt The Piano Scene Of Ahmad Jamal, unohdettu Jamal Plays Jamal tai vaikkapa Funky One ovat vain muutamia esimerkkejä levyistä, joihin voi upota eliniäksi.
Monin paikoin Jamalin musiikki saavuttaa harvinaisen kaksitasoisuuden: sen voi laittaa taustalle soimaan hieman tylsissä juhlissa kenenkään häiriintymättä, samalla kun tarkkaavainen kuulija rakastuu musiikin nyansseihin. Kuuntele sinulle kerrotut anekdootit kohteliaasti, hymyile, nyökkää, ja anna Ahmad Jamalin kutitella tajuntasi syvimpiä ilonystyröitä.
Teksti: Matti Nives
Artikkeli on julkaistu Soundissa 5/23.
