Suhteeni jazzkitaraan on vaikea. Kauhistelin tällä samaisella palstalla joskus ajatustakin Stanley Jordanin Magic Touchin kuuntelemisesta, ja joskus vitsailen kyselijöille, että oma kitaransoittoni loppui ”silloin kun kiinnostuin jazzista”. Moni muuten lupaavan kuuloinen bändi pelaa itsensä ulos levylautaseltani sähköisen fuusiotilutuksen peittäessä alleen muuten siedettävän soitannon. No joo, kaikilla meillä on omat valmiutemme ja heikkoutemme.
Kitara instrumenttina itsessään ei kauhistuta minua. Voisin jopa sanoa kuuntelevani ”enimmäkseen” musiikkia, jossa soittimella on jonkinlainen rooli. Jostain syystä jazzin parissa se silti tuntuu usein ananakselta pizzassa. Yksikin vilkaisu, ja ruokahalu on pilalla.
Poikkeuksiakin on toki, viljalti. Silloin kun kitaran rooli ei tukahduta muuta musiikkia alleen tai kun siirrytään pois ”muusikkomaisesta” teknisyyden palvonnasta, kiinnostukseni herää. Nykykitaristeista Bill Orcutt on vakuuttanut minut joukkoihinsa lukuisilla upean yllättävillä levyillään, joilla kuullaan usein pelkästään kitaraa.
Suomalainen kitaristi Topias Tiheäsalo julkaisi hiljattain Skeletons-albumin omalla Sormi-levymerkillään. Pistin levyn lautaselle uuden levynipun läpikäynnissä sen kummemmitta ennakkotiedoitta ja jäin täysin sanattomaksi. Musiikin kauneus virtasi lävitseni hetkessä, ja kun kolmivuotias poikani ilmaantui paikalle esittämään jonkinlaista abstraktia huojuntaa käskevillä saatesanoillaan ”myös isi tanssii!”, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pistää ”roppaa likoon” ja antautua mukaan syyskauden oudoimpaan abstraktin tanssin kantaesitykseen. Musiikkielämys oli täydellinen.
Tiheäsalo soittaa levyllään mestarillisesti, ja se ei tosiaankaan tarkoita jotain autobahn-vauhtista skaalatykitystä. Tempo otetaan selkärangasta ja biisejä aletaan tunnustelemaan auki. Tämä on yölevy, ilman muuta. Okei, kuuntelin sen heti aamulla uudelleen ja hyvin toimi, mutta tiedätte mitä tarkoitan. Levy on hämärässä hiljaa hiipimistä, varjoissa vaeltamista, pohdiskelua.
Kappalevalikoima on näkemyksellisyydessään ensiluokkainen. John Coltranelta Wise One, eräs hänen suurimmista helmistään, josta yllättävän harvoin kuitenkaan puhutaan. Ellingtonilta Azure! Erinomainen syväpoiminta sekin, samoin kuin Albert Aylerin Angels. Coltranen Lonnie’s Lament ei kuulu sekään ilmeisimpiin repertuaaritekoihin, ja setin tunnetuimpaan kappaleeseen, Ornette Colemanin Lonely Womaniin, Tiheäsalo saa myös oman tuoreen spinninsä. Kuusikon täydentää John Fahey -kappale Some Summer Day, hyvä syy mainita tässäkin lyhyessä kolumnissa sanapari ”American Primitive”, joka kannattaa googlata jos kyseinen äärimmäisen kiehtova kitaramusiikin linja ei ole tuttu.
Yllä mainitsemani Bill Orcutt muuten versioi myös aiemmin Lonely Womania (nimettömällä albumillaan 2017), ja nyt onkin mukavaa vertailla näitä kahta kitaraversiota. Orcutt hajottaa kappaletta enemmän ja pyrkii muutenkin hieman sähköisempään ja siten teräväsärmäisempään ilmaisuun.
Juuri näistä eroista syntyy arvostukseni kumpaakin muusikkoa kohtaan. He löytävät oman tiensä sävellyksen sisälle. Se, että lainakappaleesta tekee omansa, vaatii teoksen syvällistä ymmärtämistä ja uusia ideoita sen mahdollisista tulevaisuuksista, tässä kumpikin tekijä onnistuu upeasti.
En oikein osaa ”pistää sormeani” siihen, miksi Tiheäsalon albumi koskettaa minua niin syvästi. Levyn halki virtaava tunnelma pitää otteessaan, ja musiikki virtaa maailman luonnollisimmalla tavalla. No, siinähän se oikeastaan tulikin. Pidän erityisen suuressa arvossa taiteilijoita, jotka pystyvät tekemään sooloinstrumenttimusiikkia tavalla, jossa kuulija ei oikeastaan edes ajattele instrumenttia. On vain musiikki, jonka ilmaisun välineeksi on valittu työkalupakista luontevalta tuntuva soitin.
Käsittämättömän kauniit kappaleet saavat osakseen arvoaan ylentävän käsittelyn. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta tässä myös erittäin helpon kuuloiseksi tehty.
Tiheäsalon albumilla myös visuaalinen suunnittelu tukee täydellisesti isoa ideaa. Vallilan risopajalla painetut äärimmäisen kauniit kannet on suunnitellut Pauliina Mäkelä. Levyn kannet hengittävät ja puhuttelevat yhtä vaivattomasti kuin sen sisältämä musiikkikin. Tällainen graafinen suunnittelu nostaisi keskivertolevynkin hieman paremmaksi, mutta kun myös musiikki on näin puhuttelevaa, on kyseessä merkkitapaus. Kerrankin minulla on jo alkusyksystä selkeä ajatus, mitä pistän oman Soundin vuosilistani kärkeen.
Teksti: Matti Nives
Artikkeli on julkaistu Soundissa 8/23.
