Suomenkielinen raskas rock ja metalli kokivat lopullisen läpilyönnin 2000-luvun alkuvuosina, kun Maj Karman Rautaneito (2001) ja Metallisydän (2003) sekä Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauksen Rajaportti (2002) ilmestyivät.
Samaan joukkoon kuului Kotiteollisuuden viides albumi Kuolleen kukan nimi (2002), joka oli lappeenrantalaisen trion lopullinen läpimurto koko Suomen kansan tietoisuuteen, kiitos entistä särmikkäämmän suomirockin ja -metallin liiton.
Kuolleen kukan nimi oli myös erään aikakauden päätös, vaikkei tätä vielä tuolloin tiedetty. Vielä tällä albumilla Kotiteollisuus verhosi sanottavansa lukemattomien saatanoiden ja perkeleiden taakse, ennen kuin kielikuvat jäivät ja ilmaisu suoristui jo seuraavana vuonna julkaistun Helvetistä itään -albumin (2003) myötä.
Jouni Hynynen (laulu, kitara), Janne Hongisto (basso), Jari Sinkkonen (rummut) ja Mikko Karmila (tuotanto, äänitys, miksaus) kokoontuivat Helsingin Majava-baariin muistelemaan, mikä sai bändin puhkeamaan karuun kukkaansa 20 vuotta sitten.
Hynynen: – Vuosituhannen alussa biisejä syntyi ihan vitusti. Kukallekin oli tarjolla 25 biisiä. Me tehtiin biisejä jopa soundcheckeissä, mikä on aina vähän arveluttavaa, mutta niistä jäi riffejä talteen ja jammailtiin niitä treeniksellä.
Hongisto: – Just tarkistin, että meillä oli paljon keikkoja tuolloin, joten me ollaan taidettu olla aika aikaansaavia viriilejä kolmekymppisiä poikia noihin aikoihin. Ollaan tehdä levyjä, vedetty keikkoja ja käyty oikeissa töissäkin.
Hynynen: – Miekin taisin olla siviilitöissä vielä tuolloin ja sikälikin on ihmeellistä, miten paljon siinä onkaan ehtinyt.
Sinkkonen: – Mie taas tein tuolloin vielä tatuointeja ammatikseni ja kesti vielä tovin, ennen kuin ne hommat loppui.
Hongisto: – Sitä mie ihmettelen, että miten silloin on ehtinyt vielä ryyppäämäänkin niin helvetisti? Tuolloin ei ole varmaan ollut krapuloita. Ei tainnut kolmekymppisiä elämänsä kunnossa olevia ukkoja paljon darrat hidastaa.
Hynynen: – Myö tehtiin vauhdilla demot Jyväskylässä, laitoin Karmilalle cd:llä ne biisit ja se kuittasi, että: ”Melko hyviä biisejä. Tehdään pois.” Mentiin käymään Tuusulassa kuuntelemassa demoa ja tehtiin siellä muka muistiinpanoja.
– En tiedä mikä Karmilalla oli fiilis, mutta minusta tuntui heti, että on helvetin vahvaa matskua kasassa.
Karmila: – Se demo itsessään oli aika paska ja mitä voi odottaa, kun kahdessa päivässä oli runtattu yli 20 biisiä narulle. Kai biiseistä sentään sai kuitenkin joten kuten selvää, että siihen nähden se oli mennyt ihan hyvin.
– Rakastaa / ei rakasta, Kielletyn puun hedelmä ja Vuonna yksi ja kaksi erottuivat heti positiivisesti joukossa.
Hynynen: – Kielletyn puun hedelmä oli sellainen, että kesällä 2001 kuunneltiin sen demoa ja samalla kuunneltiin The Cultin Beyond Good And Evil -levyä (2001). Levyllä on Rise-biisi, jossa on melkein sama riffi. Kävi mielessä, että pitääkö biisi feidata levyltä, mutta itsehän me oltiin se riffi oikeasti keksitty.
– Toinen muisto on se, kun oltiin Keravalla Skippie’s Barissa ja siellä soi Led Zeppelinin No Quarter -biisi ja oltiin, että vittu tässähän on ihan sama riffi kuin Tuomitussa. Siis oonhan mie Zeppeliniä aina paljon kuunnellut, mutta en kyllä missään soittomielessä. Ehkä nämäkin olivat sitten niitä kuuluisia vaikutteita.
Karmila: – Äänitettiin levyä mun omakotitalon kellarissa. Syksyn 2001 World Trade Centerin turmassa on Kotiteollisuuden suhteen sellainen ”hauska” yksityiskohta, että olin tilannut Thomannilta Saksasta muun muassa mikkitelineitä ja -piuhoja. Lentokoneiskun myötä kaikki lentoliikenne meni poikki, enkä ikinä saanut niitä kamoja.
Hynynen: – Meidän piti rakentaa puusta ne telineet. Käytettiin jotain harjanvarsia ja muita mikkitelineinä. Odoteltiin niitä kamoja kolme päivää ja studiopäiväkirjan mukaan ryypättiin se aika, yllätys yllätys. Kaikki se mitä myö tuolloin tehtiin, oli sellaista käsityöosastoa ja oltiin aika kaukana ammattimaisuudesta. Se oli yhtä puuta ja teippiä.
Karmila: – Bändihän ei ainoastaan äänittänyt, vaan myös nukkui siellä kellarissa. Muistaako kukaan, miten kauan te olitte meillä? Tuntuu että levy tehtiin aika rykäyksittäin ja koko ajan oli sellainen hirveä vimma päällä.
Hynynen: – 17. syyskuuta 2001 tultiin äänittämään, oltiin tyyliin kaksi viikkoa ja sitten oli tauko. Mie olin varmaan viikon äänittämässä lauluja ja kitaroita itsekseni, sitten oli taas tauko, ja viimeiset äänitykset tehtiin 15. joulukuuta. Kolme kuukautta taukojen kera äänitettiin ja voi olla, ettei niitä oikeita studiopäiviä hirveän montaa ollut.
Hongisto: – Levythän on tehty viimeistään tuosta asti aina samalla kaavalla, eli Jouni tekee tietyt jutut Mikon kanssa keskenään. Minun ja Jarin on ihan turha olla siinä vieressä juomassa viinaa ja olemassa tekemättä mitään.
Hynynen: – Mikon aikataulujenhan mukaan me jouduttiin niitä sessioita ajoittamaan, koska mies oli niin helvetin työllistetty tuohonkin aikaan, kun Spinefarmin levyjen kanssa riitti hommaa. Mikko ei lomaillut, mutta mie en tiedä mitä myö tehtiin noissa väleissä, paitsi tietenkin keikkailtiin ja ryypättiin niin paljon, ettei siinä ollut mitään järkeä.
Hynynen: – Myöhän oltiin sitä mieltä, että Karmila olisi pitänyt merkata yhdeksi tekijäksi kaikkiin Kukan biiseihin, koska bändin piilojäsenhän se oli. Eihän meillä ollut, eikä muuten ole vieläkään, minkäänlaista tietämystä tai taitoa sellaiseen musiikin osaamiseen. Sovittaminen sujui tuolloin ehkä just ja just.
Sinkkonen: – Sellaista se on, kun bändi on perustettu aikanaan kavereiden kesken, jotta voidaan juoda kaljaa ja harrastella musiikkia. Tosissaanhan tätä on aina tehty, mutta ei matkan varrella ole ehditty oppia mitään.
Hongisto: – Silloin kun me alettiin tehdä Kukan biisejä, meillä oli duurit ja mollit ihan sekaisin, eikä me oikeastaan tiedetty mitä ne edes tarkoittaa. Mikko sai sitten ihmetellä, että eihän tämä biisi nyt voi mennä näin.
Hynynen: – Meidän perusongelma oli se, ettei me soinnutettu biisejä. Kolmea kieltä käytettiin, eli sitä paksuinta kieltä ja paria muuta siitä vierestä, enkä mie mitään sointuja varsinkaan Kukan aikaan paljon katsellut.
Karmila: – Me käytiin Jounin kanssa aika paljon yhdessä kitaramelodiahommia läpi. Eli Jouni veti mitä sattuu ja kommentoin, että jos siirrät tuota yhtä sormea vähän tuonne päin, niin sitten se voi olla vähän parempi.
Hynynen: – Yleensä minulla pyöri joku melodia mielessä ja ajattelin, että tuon sointupohjan päälle voisi käydä tämä melodia, mutta Mikko sanookin siihen, että kun ei se vittu käy. En mie hahmottanut yhtään, mikä siinä oli vialla.
Hynynen: – Siinä samoihin aikoihin oli ilmestynyt lompakkokettingit kaiken maailman haarat levällään soitettavaan skandinaviarockiin. En ole ikinä kuunnellut The Hellacoptersia, mutta Kukka-äänityksissä kuunneltiin Entombedia, kun Morning Star (2001) oli ilmestynyt. Ehkä Rakastaa / ei rakasta ja Vuonna yksi ja kaksi oli sellaisia haara-asentobiisejä.
Sinkkonen: – Meitähän vitutti se, kun oltiin aina kuviteltu olevamme sellainen punkin ja rockin välimaastossa toimiva yhtye ja sitten meitä alettiin syyttämään metallibändiksi.
– Rokkiahan me oltiin. Ja ollaan. Ei meitä mihinkään metalliin kannata alkaa tunkea. Tuskassa käytiin kerran tai kaksi, ja naureskeltiin niille pingviininaamoille, mutta ei me istuttu sinne alkuunkaan.
Hongisto: – Aikoinaan kun julkaistiin Eevan perintö -levy (1999), niin Riekin Matti haastatteli meitä ja oli sitä mieltä, että me ollaan duunattu raskain suomenkielinen levy, mitä on tehty. Ehkä me sitten oltiin silloin metalliin vivahtavaa rockia?
Hynynen: – Se perustui Kukallakin tuohon kitarasoundihommaan ja huutamiseen, jotka oli aika jämäkkää kamaa vielä noilla levyillä. Ei Kari Tapio vetänyt sillä tavalla, joten oltiinhan me suomirockissa raskaampia kuin se.
Hongisto: – Kukalla on murakka soundi ja mie tykkään, kun Jouni kuulostaa varsinkin tietyissä biiseissä ihan saatanan kiukkuiselta. Miun mielestä se on hienoa, kun ukko ärisee siten kuin vain 30-vuotias ukko voi äristä.
Hynynen: – Aika monet jutut olisi voinut vetää paljon paremmin, mutta tuohon aikaan ei vain osannut. Mikko on koittanut sitten paikata lauluja sen minkä pystyy. Siellä sai käyttää paljon kikkoja, jotta illuusio vireestä pysyi yllä.
Hongisto: – Satu peikoista -biisin ekan säkeistön lopussa on hieno kohta, jossa Jounilta loppuu ääni ja happi kesken, ja siinä ihan vikassa rivissä on sellainen ”aaaaagghhhh!”-lopetus. Jätkä veti ihan limiitillä!
Hynynen: – Lyyrisestihän tämä oli viimeinen levy, jossa oli tosi paljon saatanaa, perkelettä ja tuonelaa. Eivät ne mihinkään ole sittemminkään täysin kadonneet, mutta seuraavalla levyllä tuli sanottua asioita jo paljon suoremmin.
Karmila: – Haluaisin huomauttaa, että mä vieläpä karsin levyn sanoista aika monta saatanaa ja perkelettä, ja silti niitä jäi sinne aika monta. En muista mitä kaikkea sieltä lähti veks, mutta pakkohan sitä oli vähän siistiä.
Hynynen: – Jos ajatellaan noita aikoja, niin siinä on ollut niin vahvasti CMX:n vaikutukset ja sellaiset, että pitää verhoutua ja mennä mystiikan kautta johonkin asiaan. En ole luottanut yhtään itseeni, että osaisin tehdä sanoja.
– Se oli vähän semmoista, kun olin selaillut jotain vanhoja virsikirjoja, käynyt läpi Kalevalaa ja lukenut Miltonin Paradise Lostia, kuten kolmekymppisen herkän runopojan pitääkin, ja koko tuo kuvasto purkautui levylle.
– Kukka oli myös eka levy, jolla näytin sanoituksia Mikolle ja käytiin läpi, että mitä mie oikeastaan haluan näillä sanoilla sanoa. Siinä hypättiin sellaiseen ammattimaisempaan hommaan ja mietittiin jopa laulujen rytmityksiä vähän.
– Tuon ikäisenä oli hirveän vaikea sanoa suoraan tai käsitellä sitä, mikä vituttaa tai miksi tuntuu yhtään miltään. Oli helpompaa tehdä siitä joku runo tai novelli. Olin vaan niin pihalla, etten uskaltanut avautua suoraan.
– Meren mutaa on sellainen biisi, että siitä ajattelen yhä, että just näin. Tämä on hyvä teksti. Jos sitä vertaa Talvi sydämessä -biisiin, ja näin ei varmaan saisi sanoa, niin aivan joutavaa jauhamistahan sen teksti on.
Hongisto: – Kukka oli se levy, jolla meidät alettiin ottaa vakavasti. Joskus vähän liiankin. Siellä oli muutama sellainen biisi, joista alettiin etsiä syvällisyyksiä, oli siellä sellaisia tai ei. Myös levyn maalaukselliset kannet vaikutti mielikuvaan.
Hynynen: – Rakastaa / ei rakasta on vähän puolivitsinä tehty biisi, joka oli vitun helppo tehdä ja se oli vaan sellainen kevyt veto. Sitten siinä oli kuitenkin niitä kirkonkelloja ja muuta, niin se on otettu vähän liiankin tosissaan.
– Varsinkin siinä vaiheessa, kun muut alkaa ottaa meidän jutut vakavasti, niin meidän pitää vähän lällättää päälle ja huudella että hähhää, luulit. Se on varmaan jotain karjalaisuutta, että välillä pitää vähän ilkkua.
Hongisto: – Satu peikoista on sen syvällisyyden kiteytymä. Sitä huudellaan keikoilla ihan koko ajan ja se on levyn kuunnelluimpia biisejä striimattuna, joten vähän nuorempikin jengi on sen selvästi löytänyt.
Hynynen: – Mutta meillä meni vitun kauan ennen kuin uskallettiin soittaa sitä livenä. Eka kerta oli vuonna 2008 tai 2009 siinä vaiheessa, kun Tuomas Holopainen tuli meidän keikoille kehiin. Tuomas sen sanoi, että voi tämän soittaa.
– Alun perin Karmilan soittama kitarasoolohan ei lähde miulta millään. Miitri (Aaltonen, kitara) saakin nykyään kyseenalaisen kunnian vetää sen. Tosin me usein kiusataan sitä ja venytetään biisiä, jotta se joutuu vinguttelemaan.
Karmila: – Muistaakseni oli krapula silloin, kun soolo alun perin biisiin vedettiin. Soitin sen ehkä kaksi kertaa. Valitsin niistä toisen kokonaisen oton, eli en editoinut mitään siitä. Se taisi olla eka soolo ylipäänsä Kotiteollisuus-levyillä.
Hynynen: – Myö oltiin vissiin levyn miksausvaiheessa, eli elettiin ihan alkuvuotta 2002. Oltiin Manalassa syömässä. Isoahon Timo oli siellä ja se laittoi mulle luurit korville, että kuuntele tätä.
– Se pisti soimaan Niskalaukauksen Elegian. Silloin mie tajusin, että ei vittu tää lähtee isolleen tää homma. Enkä siis tarkoittanut meitä vaan Rautiaista, koska biisistä tiesi jo ennen kertsiä, että tästä tulee iso juttu.
Sinkkonen: – Rajaportti ja Kuolleen kukan nimi ilmestyivät ihan muutaman viikon erolla toisistaan ja siitä se lähti, raskaat suomenkieliset levyt. Rautiainen oli isoin, me päästiin siihen vanaveteen, ja sitten alkoi tulla muitakin.
Hynynen: – Kyllä siinä nopeasti aisti, että tällaisella musalla on ihan mahdollisuuksia Suomen maalla ja… ihan hyvinhän se meni. Osattiin tehdä hyvä levy oikeaan aikaan ja homma lähti sitä myöten ihan uuteen lentoon.
Hongisto: – Levyn listasijoitushan oli 5. ja Tomusta ja tuhkasta oli ollut sijalla 39. Ihmettelen yhä, kun levyä ennen oli ollut jo aika hyvä keikkasuksee, että miten paljon kaiken maailman muita levyjä myytiin, jos tämä ei noussut listaykköseksi?
– Kuolleen kukan nimi on meidän systeemeissä aika tärkeä levy. Vähän sitä ennen alkoi hommat mennä sillä tavalla, että alettiin saada vähän rahaakin keikoista. Nyt se varhainen näpertely alkoi oikeasti muuttua järkeväksi.
Sinkkonen: – Samana vuonna oltiin ensimmäistä kertaa MTV3 Chatissa vieraana ja oltiin varmasti eka bändi, joka hoiti homman kännissä. Jounin kanssa oikein tahallamme vittuiltiin niille ihmisille, jotka sinne kirjoitti viestejä.
– Vittu mikä idea olla studiossa kommentoimassa ihmisten tekstiviestejä. Kyllä siellä tunteet kuumeni. Diablohan teki sen saman homman pari vuotta myöhemmin, mutta sehän oli jo ihan vanha juttu sillon.
Hongisto: – Oltiin puolison kanssa makkarissa jo nukkumaan menossa, kun chatti alkoi pyöriä. Seurattiin sitä hommaa ja mietin vaan, että: ”Voi luoja! Onneks mie en oo tuolla! Laita nyt se telkkari kiinni!” Mutta pakkohan sitä oli katsoa.
Sinkkonen: – Se hävetti niin paljon, etten varmaan kymmeneen vuoteen pystynyt katsomaan pätkääkään siitä. Tuo jos mikä on sitä ajankuvaa parhaimmillaan, koska eihän mikään tuollainen enää nyt 20 vuotta myöhemmin onnistuisi!
Teksti: Aki Nuopponen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 11/22.
