Kello käy Suomessa jo reilua kahtakymmentäkolmea, kun puhelin pirisee – melko monta tuntia ilmoitettua aikataulua myöhemmin. Alice Cooperin assistentti pyytää viivästystä vuolaasti anteeksi ja lisää sitten esimiehensä ilmestyvän linjalle muutaman sekunnin kuluttua.
– Hei, pahoittelut minunkin puolestani! Miten Suomessa menee? Onko siellä pimeää ja kylmää? Täällä Phoenixissä on iltapäivä ja mittari näyttää kolmeakymmentä plusastetta.
Nämä ”kohteliaisuudet” lausuttuaan Cooper puhkeaa nauruun, ja jatkaa toisenlaisilla kohteliaisuuksilla.
– Muistan oikein hyvin Tuska-festivaalin 2015, kun yhtyeeni esiintyi tapahtuman päätösnimenä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja yleisö eläytyi tunnelmaan todella riehakkaasti.
Tuskan lavalla ympärilläsi nähtiin myös käärme. Tiesitkö sitä, että käärmeen nimi on Alice ja se kuuluu Lordi-kippari Tomi Putaansuulle?
– En nyt jaksa muistaa, tiesinkö sen nimeä… Tarina on joka tapauksessa oikein mainio, nauraa Cooper.
Toisen elämän hienous
Miten olet saanut aikasi kulumaan, kun kiertueille ei ole ollut asiaa pitkään aikaan?
– Olen rundannut elämäni aikana aivan hirvittävästi, ja monena vuonna olen viettänyt tien päällä reilusti yli kaksisataa päivää, sanoo Cooper.
– Yhtyeeni oli Euroopan-rundilla viime maaliskuussakin, mutta kierros jäi kesken koronatilanteen muututtua vakavaksi. Jos joku olisi tuolloin osannut kertoa minulle varmana tietona, ettemme palaa tien päälle koko loppuvuoden aikana, olisin varmasti ollut kauhuissani. Mutta ihminen on sopeutuvainen olento, enkä minä ole ollut yhtään kauhuissani. Melkeinpä päinvastoin! Kiertämisestä tuli vuosikymmenien aikana niin itsestään selvää, että tien päälle lähdettiin kerta toisensa jälkeen sen kummempia ajattelematta… Ja lähdettiin taas ja taas. Nyt kun olen ollut kotona, olen saanut nähdä konkreettisesti tämän toisen elämän hienouden. Olen viettänyt paljon aikaa läheisteni kanssa ja meillä on ollut hirveän kivaa yhdessä.
Luin jostakin, että olet alkanut stepata.
– Pitää paikkansa! Vaimoni ja tyttäreni ovat erilaisten tanssityylien taitureita, ja eräänä päivänä keksin, että ryhdyn steppaamaan. Asensimme pihamaalle sopivia alustoja, ja olemme tehneet steppausharjoituksia monta kertaa viikossa. Naapurimme ovat varmasti olleet ihmeissään, että mitä ihmeen napinaa tuolta taas kuuluu, nauraa Cooper.
– Ja ennen kuin ehdit kysyä… Steppaaminen ei tule olemaan osa tulevia Alice Cooper -konsertteja!
Aikamoisia pommeja
Mainitsit aikaisemmin kotikaupunkisi Phoenixin. Siitä puheen ollen: törmäätkö usein paikkakunnan toiseen rockkuuluisuuteen, metallijumala Rob Halfordiin?
– Kyllä vain. Olen mukana maksuttoman Solid Rock -järjestön toiminnassa, ja meillä on toimitilat Phoenixissä. Tarkoituksenamme on tarjota organisaation kautta nuorille mielekästä tekemistä, niin soittamisen kuin monen muunkin taidemuodon saralla, kertoo Cooper.
– Rob on tukenut Solid Rockia mahtavalla tavalla, ja hän käy usein kuuntelemassa ja neuvomassa nuoria bändejä. Ajattelepa sitä tilannetta: olet nuori kaveri, soitat kavereidesi kanssa raskasta rockia ja saat kullanarvoisia vinkkejä Judas Priestin Rob Halfordilta. Sehän on suurenmoista!
Läheiseen ystäväpiiriisi kuuluu myös Megadethin Dave Mustaine. Hän ei ole tosin asunut Arizonassa enää moneen vuoteen.
– Olin hieman surullinen, kun Dave muutti pois näiltä kulmilta, mutta välimatka ei onneksi ole tehnyt hallaa ystävyydelle, sanoo Cooper.
– Tutustuimme toisiimme, kun Megadeth lähti Alice Cooperin Amerikan-kiertueen avausbändiksi vuonna 1986. Olin itse ollut pahassa huumekoukussa 1980-luvun alkupuolella, ja huomasin välittömästi, etteivät asiat ole hyvällä tolalla Megadethin leirissä. Aloin puhua Daven kanssa kaikenlaisista asioista, ja olemme nyt olleet sydänystäviä kolmenkymmenenviiden vuoden ajan… Keskustelin Daven kanssa juuri äskettäin, ja samalla hän soitti minulle Megadethin uusia biisejä. Ne soundasivat loistavilta.
Nostetaanpa esiin vielä kolmaskin kollega, nimittäin vuonna 2013 edesmennyt Lou Reed. Hänestä saamme aasinsillan kohti helmikuun lopulla ilmestyvää Detroit Stories -albumia, sillä levyltä lohkaistu ensimmäinen single Rock ’N’ Roll on alun perin The Velvet Undergroundin käsialaa.
Mutta niin… Mitä ajattelit vuonna 2011, kun kuulit pitkäaikaisen ystäväsi Lou Reedin työstävän pitkäsoittoa Metallican kanssa?
– Musiikkibisnes on nykyään niin läpeensä laskelmoitua, että kaikenlaiset yllättävät yhteistyökuviot ovat hirveän piristäviä. Ja täytyy sanoa, että Loun ja Metallican yhteistyö oli vähintäänkin odottamatonta. Jos Lou olisi pirauttanut ja paljastanut tekevänsä levyä vaikkapa Dave Grohlin kanssa, en olisi tipahtanut tuolilta. Mutta se, että hän kertoi työskentelevänsä Metallican kanssa… Se oli aikamoinen pommi!
– Tällaisia asioita pohtiessa tulee aina mieleen, että voisin itsekin tehdä enemmän juttuja yllättävien nimien kanssa, sillä minulla on tällaisista kuvioista pelkästään positiivisia kokemuksia… Julkaisin esimerkiksi Welcome To My Nightmare 2 -albumin vuonna 2011, ja tein tuolloin yhteistyötä poptähti Keshan kanssa. Kun asiasta tuli julkista, sain kuulla lukemattomia ”tämä juttu ei tule toimimaan” -kommentteja, mutta nehän olivat vain bensaa omiin liekkeihini. Ja mitä tapahtui: Kesha teki loistavaa työtä!
Mieletön skene
Hypätäänpä sitten jo mainitun Detroit Stories -studioalbumin maailmaan. Lou Reediä ei levyllä ymmärrettävästi kuulla, mutta muita legendoja senkin edestä. Esimerkiksi kitaran varresta löytyy MC5-legenda Wayne Kramer.
– Kun kerron levystä, minun täytyy aloittaa hieman kauempaa. Siis vain hieman, naurahtaa Cooper.
– Niin, minähän olen syntynyt Detroitissa 1948, mutta perheemme muutti Phoenixiin 1960-luvun alussa. Perustin varhaisimman yhtyeeni 1964, mutta ne ensimmäiset vuodet olivat vielä varsin haparoivia.
– Vuonna 1970 päätin yhtyekavereideni kanssa muuttaa Detroitiin, sillä me halusimme ehdottomasti olla osa kaupungin mieletöntä rock and roll -skeneä. Niihin aikoihin joka puolella Amerikkaa tapahtui hienoja juttuja, ja esimerkiksi Los Angelesissa oli The Doors ja San Franciscossa taas The Grateful Dead, mutta me tahdoimme päästä MC5:n ja Iggy and the Stoogesin vierelle.
Pian Detroitiin muuttamisen jälkeen tutustuin myös Bob Ezrin -nimiseen aloittelevaan musiikkituottajaan, ja päädyimme tekemään yhdessä albumin Love It to Death. Pitkäsoitto ilmestyi maaliskuussa 1971, ja siitä tuli nimeäni kantavan yhtyeen läpimurto.
– Aloin taannoin miettiä, että Love It to Deathin viisikymppisiä täytyy juhlistaa jotenkin, ja pian ideoita alkoikin tulla. Päätin tehdä paluun Detroitiin ja valmistella uuden albumin Bob Ezrinin kanssa – ja samalla päätin pyytää levyn biisien tulkitsijoiksi detroitilaisia legendoja.
Mikä oli tavoitteesi Detroit Storiesin suhteen? Albumi on melkoinen musiikillinen sulatusuuni.
– Halusin tuoda pitkäsoitolle vanhan liiton Detroit-skenen kaikki puolet. Kappaleiden pääpaino on rehellisessä ja paikoin varsin raa’assa rock and rollissa, mutta sieltä löytyy paljon muutakin, esimerkiksi vaikutteita soul-musiikista. Miksi? No, aikoinaan tapahtui niin hieno juttu, että Detroitissa sai alkunsa levy-yhtiö Motown Records, ja sen ansiosta kaikilla detroitilaismuusikoilla on veressään myös aimo annos soulia ja rhythm and bluesia.
– Ehkä silti kaikista tärkeintä oli saada aikaan albumi, joka kunnioittaa huikeaa detroitilaista musiikkiperintöä koko matkan varrelta. MC5:n kaltaiset legendat astuivat esiin 1960-luvulla, mutta Detroitista on tullut monenlaisten musiikkityylien pioneereja myöhempinäkin aikoina. Mainittakoon tässä Kid Rock ja Eminem, mutta lista ei todellakaan pääty heihin. Kiss ei tullut Detroitista, mutta he eivät tehneet turhaan biisiä Detroit Rock City!
Olet ollut mukana viihdebisneksessä yli viidenkymmenenviiden vuoden ajan. Onko sinulla vielä jotakin toteutumattomia unelmia urasi suhteen?
– Hyvä kysymys… Sen verran osaan ainakin sanoa, että en ole vieläkään kyllästynyt näihin touhuihin. Vaikka kerroinkin viihtyväni mainiosti kotona, odotan toki myös sitä, että pääsemme taas tien päälle, sanoo Cooper.
– Näen keikkojemme eturiveissä jatkuvasti nuoria faneja, joiden vanhemmatkaan eivät olleet syntyneet ensimmäisten levytysteni aikoihin. Nämä nuoret diggarit eivät välttämättä tiedä juuri mitään School’s Outista tai edes Poisonista, mutta Paranormal (2018) saattaa olla heidän suosikkilevynsä. Uusien fanisukupolvien sydämien valloittaminen tuntuu edelleen valtavan hienolta!
Teksti: Timo Isoaho
Haastattelu on julkaistu Soundissa 1/21.
