Neljä Ruusua ja rippikoulumuistojen eroottinen värinä – Muisto ei ole hittibiisi, mutta tärkeä kappale se on

Niko Peltosen toimittamassa Martti Luther ja muovipussi -juttusarjassa käsitellään tällä kertaa Neljä Ruusua -yhtyeen Muisto-biisiä vuodelta 1990. Kappaleessa lauletaan populaarikulttuurissa yllättävän harvinaisesta aiheesta: rippikoulusta.

Rippileiri on suomalaisen teinimytologian keskeinen osatekijä. Siihen nähden aihetta on käsitelty taiteessa hämmentävän vähän. Ulla Heikkilän viimevuotisen Eden-elokuvan arvosteluissa todettiin, ettei sillä taiteenalalla oikeastaan koskaan aiemmin. Popmusiikin piiristä sentään löytyy yksi varhaisempikin klassikkoesimerkki.

1990 oli suuri murrosvuosi suomipopissa yleensäkin ja erityisesti se oli sitä Neljälle Ruusulle. Hyvin nuorina uransa aloittaneet sällit olivat edelleen vasta parikymppisiä, mutta julkaisemassa jo neljättä älppäriään.

Laulaja Ilkka Alangon ja kitaristi Kode Koistisen musiikkimaku oli mullistunut muutamassa vuodessa ratkaisevasti, ja nyt tämä alkoi kuulua bändin tuotannossakin. Punk-vaikutteinen nuorisorock sai antaa tilaa syntikkapopille, diskorokille ja jopa varovaisille rap-kokeiluille. Hyvää yötä Bangkok -levystä tuli Ruusujen siihen asti suurin kaupallinen menestys, monen mielestä edelleen bändin kirkkain klassikkoalbumi ja tärkeä askelma tiellä maan isoimmaksi yhtyeeksi. Siinä ei paljoa painanut, että jotkut varhaisvuosien fanit alkoivat puhua halveksivaan sävyyn ”teknosta”.

Vaikka Bangkok ei ole alusta loppuun tasalaatuinen mestariteos, sisältää se useita helmiä: Sukellus, Tiina tanssii taas, Hyvää yötä. Ja unohtumattomimpana tietysti Muisto: romanttinen rippikoulumuistelma keskitempoisen, melankolisen syntikkarockin säestyksellä. Biisi ei ollut aikanaan single eikä hitti, mutta Neljän Ruusun ystävien nostalgisissa keskusteluissa se tapaa nousta esiin yhtenä bändin tärkeimmistä lauluista.

Itsehän en koskaan käynyt rippileiriä. Ehkä juuri siksi olin varsinkin nuorempana taipuvainen mystifioimaan siellä oletetusti koettuja kokemuksia: ensikännejä, ensimmäisiä seksuaalisia kohtaamisia, yleistä vapauden ja siirtymäriitin tunnetta. Draamaa teinisekoilun taustalle on kuitenkin aina luonut ajatus jostain korkeammasta taustavireestä. Rippileirikuvauksissa toistuu kristillisen yhteisöllisyyden ja retoriikan, nuotiokitarailtojen ja yhdessä laulettujen laulujen, kyky vaikuttaa herkässä ja etsivässä iässä oleviin ihmisiin. Siksi kai evankelisluterilainen kirkkomme niitä järjestääkin.

Muistossa ei kuvata kliseenomaista sekoilua. Juuri siksi biisi niin poikkeuksellisen vilpittömältä tuntuukin. Ilkka Alanko on kirjoittanut sinänsä hellyttävästä parikymppisen muisteluperspektiivistä tekstin, jossa yksiössään valvova nuorukainen yrittää päästä uneen katsomalla konfirmaatiokuvaa, jonka on joltakulta tytöltä aikoinaan saanut. Harvoin lausein luonnosteltu sanoitus ei paljasta pojan ja tytön suhteen todellista luonnetta, mutta ainakin poika on siis valokuvan saanut ja muisto tytöstä rippileirillä lukemassa ”hartaita lauseita” ja sitten alttarilla valkoisessa kaavussa enkelinä on kehkeytynyt hänelle kiintopisteeksi, jota ajattelemalla unikin tulee.

On tavallaan vaikea olla tulkitsematta skenaariota siveelliseksi muunnelmaksi masturboinnista. Toisaalta Muiston kertoja kuvaa kahta ydinnäkyään tytöstä – leirillä tyttöriihen portailla ja sitten konfirmaatiossa ylimaalliseksi ilmestykseksi kohotettuna – niin paljaan kauniisti, ettei kuulijankaan tee mieli tahria tekstiä liian kyynisillä taustaoletuksilla.

Mutta on selvää, että murrosikäisen seksuaalisuus toimii myös glorifioinnin ja jalustalle korottamisen kautta. Siksi herkässä Muistossa on ilman muuta eroottinen pohjavire. Tämä tulee jo siitäkin, että teksti on suljettu maailma, jossa ovat vain nämä kaksi. Minkäänlaista rippileirin kuvausta yhteisönä siinä ei ole. Kertojalle on leiristä ja konfirmaatiosta jäänyt mieleen vain avainkuvat enkeliksi kuvittelemastaan tytöstä.

Teksti ei kerro, millaiseksi tämän pariskunnan suhde muodostui tai edes sitä, oliko mitään suhdetta. Ainakaan kerrontahetkellä ei selvästikään enää ole. Ehkä tyttö on teiniaikainen eksä, ehkä vain vuosien takaa kummitteleva fantasia. Onko näillä tässä tapauksessa eroakaan?

Joka tapauksessa Muisto on musiikillisesti ja ajatussisällöllisesti yksi kauneimmista Suomessa koskaan tehdyistä poplauluista.

Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 3/21.