Nicke Andersson kertoo, miksi Hellacopters hajosi, miksi se palasi ja miksi Sami Yaffa ansaitsee kiitoksen

Timo Isoaho jututti The Hellacoptersin Nicke Anderssonia pitkän kaavan mukaan Soundiin 4/22. Lue katkelma haastattelusta tästä.
9.5.2022 09:12

Vuonna 2005 ilmestynyt Rock & Roll Is Dead kantoi kuluvaan kevääseen asti The Hellacoptersin viimeisimmän studioalbumin kunniakasta viittaa. (Muutamia kuukausia ennen yhtyeen ensimmäistä kuoppaamista julkaistu Head Off koostui lainabiiseistä.)

Mennäänpä vuoteen 2008: miksi päätitte silloin haudata The Hellacoptersin?

– Huomautan ensin, että kuulet hyvin erilaisia tarinoita riippuen siitä, kenelle bändin muusikolle esität tämän kysymyksen, hymähtää laulaja-kitaristi Nicke Andersson.

– Muut yhtyeen jäsenet olisivat tuolloin halunneet jatkaa, mutta oma mittani oli tullut täyteen pahemman kerran. Taiteelliset päätökset syntyvät aina sydän edellä, eikä The Hellacoptersin uran jatkaminen tuntunut enää mielekkäältä. Minun mielestäni olimme nähneet ja kokeneet jo kaiken.

– Jälkiviisaus on toki helppoa, mutta sanon tämän silti: mikäli olisimme jatkaneet hampaat irvessä vuoden 2008 jälkeen, The Hellacopters ei todellakaan olisi toiminnassa tänä päivänä. Usko pois: me olisimme tappaneet toisemme viimeistään vuonna 2012 – ainakin kuvainnollisesti!

The Hellacoptersin pillit keräsivät lopulta pölyä kahdeksan vuoden ajan. Sitten koitti 2016, ja jättiläismäinen Sweden Rock Festival ilmoitti tukholmalaisten nousevan tapahtuman lavalle Supershitty To The Max! -levyn 20-vuotisjuhlien merkeissä.

– Taisimme saada ensimmäiset tarjoukset paluukeikoista jo 2010, ja se tuntui yhtä aikaa ärsyttävältä ja huvittavalta. Juurihan me olimme lopettaneet, nauraa Andersson.

– Kun Sweden Rockin edustajat lähestyivät meitä vuosia myöhemmin, fiilis oli aivan erilainen. Olimme tehneet tahoillamme kaikenlaisia hauskoja juttuja, ja paluu The Hellacoptersin universumiin alkoi tuntua varsin mainiolta ajatukselta. Sekin lisäsi intoa, että vanhojen aikojen kitaristi Dregen ilmoitti halunsa palata porukkaan. Kun sitten hyväksyimme keikkatarjouksen, päätimme paiskata niin tiukan setin, et tei yhdenkään yleisön edustajan tarvitse poistua paikalta ”olihan se ihan ok” -mielipiteen kanssa.

– Sweden Rockin lavalla oli pirun hauskaa, ja ajattelimme tehdä muitakin keikkoja. Pian tapahtui myös vähän ikävämpi juttu, sillä bändin perustajajäsen Kenny Håkansson päätti lähteä omille teilleen. Onneksi vanha basistiystävämme Sami Yaffa pelasti tilanteen, eikä meidän tarvinnut perua jo sovittuja esiintymisiä.

Milloin löitte lukkoon idean uuden studioalbumin tekemisestä?

– Olen huono hahmottamaan aikajanoja, mutta lopullinen päätös taisi syntyä jo mainitun Tuskan-keikan aikoihin, miettii Andersson.

– Kun olimme soittaneet nipun comeback-konsertteja, aloimme puntaroida yhtyeen mahdollista jatkoa. Kysymys kuului: haluammeko veivata vuodesta toiseen samoja vanhoja biisejä vai löydämmekö intoa kirjoittaa uusia kappaleita? Vastaus oli pian selvillä.

Vaikka kollektiivinen tahtotila oli kohdallaan, Eyes Of Oblivionin tekemisessä oli lopulta monenlaisia haasteita.

– Alustavia biisi-ideoita riitti yllin kyllin, mutta huomasin nostavani rimaa koko ajan ylemmäs ja ylemmäs. Hemmetti soikoon, olen ollut tekemässä isoa nippua levyjä reilun kolmenkymmenen vuoden aikana, mutta nyt tunnistin ensimmäistä kertaa paineiden olemassaolon – enkä pitänyt siitä fiiliksestä lainkaan, huokaa Andersson.

– Kun mietin asiaa enemmän, tajusin ajaneeni itseni nurkkaan ihan turhaan. Totuus on kuitenkin se, etten minä voi muuta kuin kirjoittaa itseni näköisiä biisejä. Jos joku pitää niistä, hienoa. Jos ei maistu, maailmasta löytyy monia muitakin artisteja.

Mitkä ovat itsellesi Eyes Of Oblivionin uusimpia tuulia?

– Bändin perussoundi on tallella, mutta sävellysten joukosta löytyy So Sorry I Could Dien kaltaisia bluesahtavia yllätyksiä. Ehkä jatkamme samalla odottamattomalla polulla ja kirjoitamme seuraavaksi tyylipuhtaan kantribiisin? Me And That Manin levylle nauhoittamamme Deep Down South -kappalehan oli jo sitä itseään, hymähtää Andersson.

– Myös Tin Foil Soldierissa on tuoreita tuulahduksia, sillä yritin kirjoittaa vanhan koulukunnan glam rock -biisin esimerkiksi Sladen ja Sweetin hengessä. Tin Foil Soldierin työnimi oli muuten ”glam, not sleaze”!

– Myös kappaleiden teksteistä löytyy uusia vivahteita, ja siellä uppoudutaan myös nykymaailman kylmiin tunnelmiin. Esimerkiksi Beguiled kertoo erilaisin sanankääntein internetistä ja erityisesti sosiaalisesta mediasta. Miksi nimettömät hahmot voivat niin helvetin huonosti, että heidän pitää langettaa muiden päälle toinen toistaan karmeampia loitsuja? Yli internetin äyräiden pursuva vihahuutelu on täydellisen sietämätön asia.

­– Nimibiisi Eyes Of Oblivion ja levyn kansikuva taas ottavat kiinni isommasta kuvasta, sillä maailmahan on tunnetusti tulessa ympäristön tuhoutumisen, pandemioiden, sotien ja muiden katastrofien takia. Kukapa ei haluaisi hetkeksi vähän miellyttävämpien tunnelmien pariin? Olkaapa hyvät: Eyes Of Oblivion on vajaa 40-minuuttinen pakomatka tästä kaikesta. Nostakaa siis aurinkolasit kasvoille ja antakaa itsellenne armollinen levähdyshetki rock’n’rollin iloisessa maailmassa!

Teksti: Timo Isoaho
Lue koko haastattelu Soundista 4/22.

Lisää luettavaa