Niin hyvältä kuin pistaasijäätelö maistuukin heinäkuisen aurinkoisessa Tampereen Sorsapuistossa, aloitetaan heti kärkeen tärkeämmällä huomiolla: Onneksi olkoon, Ursus Factory! Bändi täyttää tänä vuonna upeat kymmenen vuotta.
Miltä nyt tuntuu, laulaja-kitaristi Jussi Pelkonen ja rumpali Aleksi Ripatti?
– Hirveän nopeastihan aika on mennyt, ja täytyy sanoa, että monella bändillä kymmenen vuoden aktiiviajan jälkeen suunta on mennyt alas, joten toivottavasti meille ei käy niin, Ripatti hymyilee jäätelöään lusikoiden.
– Tässä on mennyt tavallaan paljon vuosia, mutta samalla just riittävästi, koska nyt tuntuu siltä, että levy on niin onnistunut, että ollaan just oikeassa paikassa oikeaan aikaan, Pelkonen lisää.
Innostunut Pelkonen jatkaa nostalgisoimalla sitä, miten paljon elämää Ursus Factoryn biisikatalogiin mahtuukaan.
– Siitä, kun perustettiin tämä bändi, on kulunut niin kauan, että kun vedetään keikoilla tosi vanhoja biisejä, niin siinä huomaa, miten oma elämä on kronikoitunut meidän tuotantoon ja ihmettelen, että tällaistako elämä oli aikoinaan.
– Tämä hetki, kun julkaistaan IO-albumi, vedetään syksyllä rundi, soitetaan joulukuussa 10-vuotisjuhlakonsertti Kaapelitehtaalla ja esitetään uusi levy kokonaisuudessaan, on hyvä kohta pysähtyä ja miettiä, mitä kaikkea on tehty.
– Sanoisin, että kun bändi täyttää kymmenen, se on sama kuin se, kun ihminen täyttää 30. Parikymppisenä sitä ajatteli, että kaikki on vielä edessäpäin. Kolmekymppisenäkin elämää on paljon edessä, mutta sekin merkkaa, mitä on alla.
Katujen kasvatit
Vuosikymmen sitten Ursus Factory oli sekä täysin sama että täysin eri bändi kuin nyt.
Tuolloinkin bändi oli yhtä kuin Ripatti ja Pelkonen, mutta duolla ei ollut nimeä tai sen enempää suunnitelmia. Kun kaksikko oli tutustunut jameissa, he lähtivät kiertämään pitkin Eurooppaa katusoittajina.
Katusoittaminen ei ole Suomessa mikään tavallisin taiteenlaji. Ei läheskään siinä mitassa kuin Keski-Euroopassa.
– Monet bändit treenaa pitkään yhdessä, mutta me vedettiin covereita pitkin Euroopan katuja, hitsauduttiin Allun kanssa yhteen ja siitä syntyi koko Ursus Factoryn ydin, kun meidän piti saada esiintymisellä ihmisten huomio, jotta saataisiin mahdollisimman paljon rahaa, Pelkonen muistelee bändin alkuaikoja.
– Se oli aika seikkailua, kun kierrettiin Itä-Euroopassa, Baltiassa tai Berliinissä, soiteltiin kaduilla ja puistoissa, tai saatettiin muina miehinä mennä vaikka baariin ja kysyä, voidaanko soittaa täällä. Kerran se taisi muuten onnistuakin!
– Siinähän oli tavallaan kaikkein kaupallisimmat mahdolliset lähtökohdat, Ripatti lisää ja naurahtaa, että kadulla ei ole muita vaihtoehtoja kuin soittaa tarpeeksi vetäviä biisejä ja niin kovalla meiningillä, että ihmisten huomio kääntyy.
Molemmat tarinoivat, ettei heidän ollut tarkoitus perustaa kahden hengen bändiä. Tai bändiä ylipäänsä. Sitten kun tuollaisen reissun teki kahdestaan, duo tuntui kaikkein luontaisimmalta formaatilta, ja siinähän se olikin: bändi.
Ursuslaiset vertailevat kokemuksiaan siitä, millaista yhteisöllisyyttä ja jamihenkisyyttä matkoilta tarttui mukaan.
– Hauskaa noilla reissuilla oli se, että siellä saattoi kyllä tulla jotain kitarahippejä soittamaan kimpassa Tears Of Heavenia, mutta aika usein katusoittajien välillä vallitsi eräänlainen kirjoittamaton kilpailutilanne, Pelkonen kertoo.
– Sitten taas yleisön kanssa saattoi tapahtua nopeasti niin, että meidän ympärille muodostui kunnon leiri, kun joku kantoi siihen kaljaa ja sitten olikin katubileet pystyssä. Se oli tosi helppo tapa tutustua muihin ihmisiin, Ripatti jatkaa.
– Siihen piti lähteä täysillä. Sellaisella ”Hei! Moi! Tässä me tullaan! Kuunnelkaa meitä!” -asenteella, ja ihan samalla näyttävällä tavalla me halutaan vetää nykyäänkin, kun soitetaan missä vaan. Vaikkei joku olisi kuullut meiltä nuottiakaan, vedetään aina ihan täysillä eikä todellakaan anteeksi pyydellen, Pelkonen ynnäilee.
– Eihän siinä ole muita vaihtoehtoja. Joskus sounditkin saattaa olla joissain keikkapaikoissa vähän mitä ovat, joten show’n on oltava sitäkin kovempi, jotta se meininki välittyy. Kyllä se biisienkin energia sieltä pääsee läpi kunnon menosta. Hyvillä delay-soundeilla ei tehdä hyvää keikkaa, vaan pitää olla viihdemusiikin ytimessä, Ripatti summaa.
Kokenut muttei rutinoitunut
Kymmenen vuoden aikana Ripatti ja Pelkonen ovat soittaneet satoja keikkoja Suomessa ja vielä varsinaisen Ursus Factorynkin aikana myös Euroopassa, mikä on valanut paljon itseluottamusta duoon.
Ex-katupelimannien heittäytyvä ulosanti kuuluu soitossa, mutta näkyy myös lavalla, kun kaksikko saattaa esiintyä vaikka ihomaaleissa tai mekoissa. Ja mitä enemmän he irrottelevat, sitä enemmän Ursus Factorylta se tuntuu.
– Mulle on tuonut eräänlaista itsevarmuutta se, että tässä on näin pitkään tehty tätä ja menty tavallaan ylöspäin, ja nyt tuntuu siltä että vaikka seuraava levy olisi ihan paska, niin se ei pilaisi tätä tai luottoa itseensä, Ripatti sanoo.
– Nyt me tunnetaan itsemme, tämä bändi ja se, mitä tähän ammattiin kuuluu, Pelkonen lisää ja menee jopa niin pitkälle, että muusikkous tulee olemaan molemmille identiteetti koko loppuelämän ajan, eikä heidän täten tarvitse miettiä, mikä heidän paikkansa on tässä yhteiskunnassa, ja nyt voi keskittyä täysillä tekemiseen.
Bändi on tehnyt itselleen nimeä harvinaisen pitkään ihan yhtä luomusti kuin monet bändit tekevät demoaikoinaan: Puskaradio soi yhä kovaa ja yhä uudet kuulijat löytävät Ursus-meiningin ja -musiikin.
– Meille ei käynyt koskaan niin, että me oltaisiin tosi varhaisessa vaiheessa tehty joku jättimäinen hitti ja olisi käynyt niin, että kaikki tekeminen olisi leimaantunut siitä ja sitten olisi jotenkin yrittänyt toistaa sitä huumaa, Ripatti sanoo.
– Se on ihan hullua, että Spotifyssa meillä trendaa tosi isosti ihan uudet biisit ja vaikka joku Oot pomo -biisi on dominoinut soittomääriä vuosikausia, keikoilla huomaa tosi isosti sen, että jengi ihan oikeasti osaa uudet biisit ulkoa. Kaikilla on omat suosikkinsa. Se on hienoa, Pelkonen hämmästelee.
Hän jatkaa hymähtelemällä Oot pomo -kappaleen tekstille, jota hän pitää Ursuksen köyhimpänä. Heti perään tulemme siihen tulokseen, että joskus esimerkiksi ”Get on! Get on, baby, get on!” on enemmän kuin rikasta.
– Sehän se onkin tekstittäjänä mielenkiintoista, että joskus voi kirjoittaa vain wabbabbaluauwababambum ja se toimii. Musiikki on sellainen sanoin kuvaamaton rituaali, sekä livenä että levyltä, ettei sitä voi ikinä oppia ennustamaan.
Ursus Factory on bändi, jonka kohdalla kokemus ei ole tarkoittanut rutinoitumista. Duo tuli varhaisina vuosina tunnetuksi siitä, että levyillä ja keikoilla voi tapahtua mitä vain, mutta arvatkaa mitä? Mitä tahansa voi yhä tapahtua.
– Voin sanoa ihan rehellisesti, että musta olisi aivan helvetin tylsää vetää aina samanlainen keikka, Ripatti tokaisee.
– Useimmiten me ei tehdä settilistoja. Paitsi eka biisi sovitaan viisi minuuttia ennen keikkaa, koska valoteknikko kovasti sitä haluaa. Olli Krogerus, Olavi Uusivirran rumpali, sanoi joskus, että taustanauhan kanssa soittaminen olisi varmaan ihan hyvä ammatti, mutta mä en jaksaisi tehdä sellaista edes työkseni.
– Hyvin harva osaa olla siististi cool siten, että tuijottelevat vähän varpaisiin, ovat vähäeleisiä ja heillä riittää silti karismaa. Joku Ville Valo pystyy siihen. Minä en. Jos me tehtäisiin noin, se ei ensinnäkään olisi Ursus Factorya ja toisekseen se olisi helvetin tylsää.
Impulsiivuutta ja epäröintejä
Ursus Factoryn neljäs albumi IO on tuplalevy, joka summailee ja ynnäilee kaikkea sitä, mitä bändi on kymmenen vuoden aikana ollut. Ja aika paljon päälle.
Duo on tasapainossa. Se tuntee ja järkeilee. Irrottelee ja kelailee. Ursus Factory operoi useissa kerroksissa.
– Se on sitä kymmenen vuoden kokemusta, että osaa handlata ne tilanteet, kun tulee epäilyksiä omien juttujen suhteen, puhuu niistä tuottajan tai Allun kanssa, ja päättää milloin pitää kuunnella muita ja milloin ei, Pelkonen arvelee.
– On osattava kyseenalaistaa omia tekemisiään, mutta se ei saa kompensoitua sellaiseksi överiksi, ettei pysty julkaisemaan mitään. Mä tiedän muusikoita, jotka on menneet sellaiseen lukkoon, ettei heille itselleen kelpaa enää mikään, koska he ylikelailevat kaikkea ja heidät on vallannut sellainen tila, jossa eivät osaa päästää irti.
– Musan tekeminen on pitkälti valintojen tekemistä. Mitä sanoituksissa sanoo tai jättää sanomatta. Samoin kuin mitä soittaa tai jättää soittamatta. Siinä on vain luotettava vaistoonsa ja tunnistettava ne hetket, kun se eka alkukantaisin veto on kaikkein paras tai missä musa kaipaa toimiakseen jotain kiillotetumpaa.
Ripatti tarttuu kaverinsa ajatukseen ja heittää mukaan ruokavertauksen: Nykyään Ursus-musiikin tekeminen on kuin kakun leipomista: itse leipominen on vielä helpohkoa mutta hankalinta onkin heitellä viimeiset strösselit päälle.
– Siellä saattaa olla jokin pienen pieni ”pampam” rummuissa, johon kuulija ei kiinnitä välttämättä mitään huomiota, mutta itselle sen on tunnuttava just oikealta. Mutta meidän kohdalla käy usein niin, että sitä pikkujuttua murjotetaan loppupäivä ja sitten sen hyväksyy.
– Se on hauskaa, että siellä on moniin meidän levyihin verrattuna tosi paljon ikään kuin mietittyjä ja hinkattuja juttuja, myös tekstipuolella, mutta siellä on yhtälailla myös paljon vahinkoja ja virheitä, Pelkonen pyörittelee.
Keikoilla Ursus Factory on silkkaa juhlaa ja irrottelua, mutta biisinteossa kaksikko myöntää epäilyksen ja stressin olevan usein läsnä. Tämä ei tarkoita sitä, että ne olisivat pelkästään huonoja tunteita.
– Stressi on lopulta aika liikkeellepaneva voima. Kuormittavat tunteet, kuten vaikkapa jännitys ja kaipaus, ovat sellaisia, joista tunnistamme ne asiat, jotka merkitsevät eniten, Pelkonen sanoo.
– Tällä levyllä mä kirjoitan paljon siitä, miten tärkeitä ne mielenrauhan hetket elämässä ovat, kyllä, mutta miten paljon enemmän merkitsee se, kuinka rauha ja stressi eräänlaisina vastavoimina saavat ihmisen ylittämään itsensä niissä elämän pienimmissä ja suurimmissa asioissa, jopa alitajuisesti.
Teksti: Aki Nuopponen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 7/23.
