Sauna Open Air
Hakametsän parkkialue, Tampere
7.-9.7.2022
Teksti: Artturi Siromaa
Kuvat: Marko Säynekoski
Sauna Open Airia juhlittiin Tampereella Hakametsän jääkiekkopyhätön parkkipaikalla 7.–9. heinäkuuta. Tampereella juhli kolmen päivän aikana yhteensä 22 000 ihmistä. Kesän festareilla on nähty paljon vuosituhannen vaihteesta tuttuja yhtyeitä, eikä Sauna Open Air ollut tässä suhteessa poikkeus. Bändipaitalaisia viihdytti jo torstaina alkaneen viikonlopun aikana muun muassa In Flames, Bullet For My Valentine, Dead By April ja ehkä festarien suosituimmaksi esiintyjäksi noussut Las Vegasista ponnistava Five Finger Death Punch.
Hakametsän parkkipaikka toimi sinänsä hyvin festivaalien alueena. Tietysti aina plussaa on, että pienempikin lava mahdutetaan alueelle. Jäin kuitenkin kaipaamaan Ratinan nurmialueilla lekottelua aina kun jalat vaativat istumaan. Tampereen kaupunki saisi hoitaa Santalahden tapahtumapuiston kuntoon ensi vuotta varten. Siitä saadaan parhaimmassa tapauksessa erittäin pätevä tapahtuma-alue.
Yleinen fiilis viikonlopun aikana oli oikein hyvä ja myös organisoinnin puolesta oli onnistuttu. Festarialueelle ei joutunut missään kohtaa jonottamaan, juomaa ja ruokaa sai myös ilman kummempaa odottelua. Hakametsän sisävessat tosin olivat täynnä koko viikonlopun ajan.
Keikkojen aikataulut pitivät yllättävän hyvin tiukasti buukatuista päivistä huolimatta. Ainoastaan perjantaina esiintyjät joutuivat aloittamaan hieman myöhässä Tobias Sammetin kipparoiman Avantasian teknisten ongelmien vuoksi.
Viikonlopun isoin pettymys oli Saxonin peruminen koronatartunnan vuoksi. Saxonia paikkaamaan tullut Marko Hietala oli kuitenkin taattu esiintyjä ja hoiti paikkauksen hyvin. Tiukasta aikataulusta johtuen soundcheckejä jouduttiin tekemään vuorotellen toisen lavan esiintyjän päälle. Tästä väkisinkin tuli mieleen Dave Mustainen väkevät kommentit kollegabändin crew’lle Barcelona Rock Festeillä viikko sitten.
Sauna Open Air todisti, että Tampereella on tilausta raskaampaan musiikkiin keskittyvälle festivaalille. Sauna Open Air järjestetään seuraavan kerran heinäkuussa 2023.
Torstai
Michael Monroe korkkasi tämän vuoden Sauna Open Airin taatulla showmies-tyylillä. Vaikka keikassa olikin hieman soundcheck -henkeä, sai Monroe Saunan mammat villiintymään spagaateillaan. Päälava ei riittänyt nokkamiehelle vaan yleisöä käyntiin herättelemässä myös lavan ja turva-aidan välissä. Yleisöä oli kerääntynyt heti puolen päivän jälkeen aloittavan Monroen keikalle yllättävän paljon eikä oikeastaan parempaa avausesiintyjää festareille olisi voinut toivoa.
Taustabändi hoiti tonttinsa varmuudella ja etenkin Sami Yaffan hyväntuulista preesensiä on aina ilo todistaa. Tosin New York Dolls -konkari Steve Conte tahtoi olla jäljessä tilanteista vähän väliä. Myös lavahenkilökuntaa pidettiin hereillä solistin jatkuvasti sotkeutuvan mikkipiuhan kanssa.
Setissä kuultiin lähinnä Monroen soolokappaleita, mutta kyllähän Hanoi Rocksin Motorvatin lähti aivan uudella energialla. Odotetusti Saunan päälavalla kuultu CCR-laina Up Around The Bend ja viimeisenä soitettu Dead, Jail or Rock ’N’ Roll saivat myös osakseen ylimääräistä energiaa.
Eläkeläiset palauttivat mieleen hitit kasarilta tähän päivään. Settiin mahtuivat versiot ainakin Nightwishin, Duran Duranin ja Guns N’ Rosesin kappaleista ja versiointiinpa onnistuneesti myös HIMin Join Me In Death. Muutamaan otteeseen tosin meni häiritsevän pitkään tajuta mikä kappale onkaan kyseessä. Näistä yksi esimerkki oli Midnight Oilin Beds Are Burning -väännös. Humppaletka kiemurteli yleisön seassa koko keikan ajan ja jalalla pistettiin koreasti muutenkin yleisön joukossa. Eläkeläiset olivat oikein hyvä kiinnitys näihin karnevaaleihin.
Skotlantilainen kaljapiraattiryhmä Alestorm aloitti päälavalla heti Eläkeläisten lopetettua. Tämän vaihdoksen joku oli miettinyt tarkkaan, sillä Alestormin merirosvo-bilehevi ei lopulta ollut kovin kaukana humpasta. Eläkeläisten humppajuna vaihtui kaljajunaan lennosta ja jatkoi kiemurteluaan myös Alestormin yleisössä. Lavalle oli valjastettu valtava kumiankka ja meininki oli muutenkin kuin Raumanmeren Juhannuksessa konsanaan. ”Are we here to get drunk and have fun?” laulaja Christopher Bowes spiikkasi ja uusi merirosvoralli alkoi Pirates of the Caribbean -tunnaria muistuttavalla synaintrolla.
Musiikillisesti tämä orkesteri on täysin yhden tempun varassa. Vaikka pääpointti tuntuu olevan ulkomusikaalisissa seikoissa, pirunmoiset bileet Alestorm laittoi silti pystyyn. Eläkeläisten ja Alestormin yhteisvaikutusta festivaalien oluen myyntiin ei sovi vähätellä.
Bullet For My Valentine.
Itselläni ei ollut juuri odotuksia Bullet For My Valentinen keikalle, 2010-luvulla suosiota niittäneitä metalcore-bändejä kun tahtoo olla aivan loputtomasti. Yhtyeen nimi oli tuttu ja perehtymiseni paria ennakkoon kuunneltua biisiä lukuun ottamatta jäi pieneen.
Bändi oli kuitenkin avauspäivän yllättäjä. BFMV soitti oikein tiukasti ensimmäisestä nuotista alkaen, ei tosiaan mikään ”yksi muiden joukossa” -bändi. Kajaalikansan suosikki piti yleisöä otteessaan koko keikan ajan vaikkei sen suurempia sirkustemppuja nähtykään.
Keikan parasta antia olivat dynamiikan vaihdokset sekä nokkamies Matt Tuckin lavakarisma. Varmaan jollekin muullekin tuli Tuckista mieleen James Hetfield ja onhan yhtye Metallican nimennytkin vaikuttajakseen.
Äänenpaine tuntui kasvavan järjestään läpi keikan ja etenkin viimeinen kappale Scream Aim Fire lähetti terveiset Hakametsän asukkaille.
Perjantai
Teatterimaista sinfoniaheviä tarjoileva Avantasia oli saunojille odotettu artisti. Keikasta päällimmäisenä mieleen jäi mieslaulajien hidas epävireinen vibrato, jota huomattuaan ei voinut olla enää kuulematta. Bruce Dickinson -maneerit oli tarkkaan opeteltu. Suurin osa festarikansasta seurasi keikkaa kuitenkin pöydästä oluen tai ruokailun ohessa. Itsekin tähyilin keikkaa kauempaa ja tuntui, että laulaja oli vaihtunut aina kun erehtyi kääntämään katseensa muualle. Myöhemmin selvisi, että tämä keikan pointti jokseenkin olikin.
Perjantai oli muutenkin tunnelmaltaan avauspäivää rauhallisempi. Iltaa kohden tunnelma kuitenkin kohosi jälleen. Pääesiintyjän aloittaessa tosin osa porukasta oli jo vähän turhankin hyvässä juhlakunnossa. Tämä asetelma toistui jokaisena festaripäivänä. Osalle festarikansasta alkoholin juonti tuntui olevan festivaalin musiikillista antia tärkeämpää.
Djent-henkistä metalcorea soittava Dead By April oli odotettu esiintyjä perjantai-illassa. Perjantain aikataulut venyivät ja myös Dead By April joutui aloittamaan settinsä hieman myöhässä.
Kajaalikansa otti yhtyeen odotetusti hyvin vastaan ja basso vyöryi yleisöön niin että puntit tutisivat. Muista taajuuksista ei sitten paljon selvää saanutkaan. Lauluosuudet jaettiin kitaristin puhtaiden ja varsinaisen laulajan huutojen välillä. Tässä piili ilmeisesti tämän yhtyeen juju. Keikka suoritettiin hyvällä energialla ja faneja oli paikalla runsaasti.
Tapahtumajärjestäjä oli aliarvioinut yhtyeen suosion. Pikkulavalla bändiä oli katsomassa todella paljon ja yleisömeri jatkui pitkälle.
Kieltämättä hieman erikoiselta kiinnitykseltä pohjoisirlantilainen punkpumppu Stiff Little Fingers vaikutti näille festareille. Odotetusti mikään yleisömagneetti yhtye ei myöskään ollut. Lavan eteen keikkaa todistamaan kerääntyi vain kourallinen ihmisiä. Yhtye oli silti kiitollinen saamastaan huomiota. Pieni joukko paikalle tulleita faneja osasivat kappaleet ja pitivät bileet pystyssä.
Huomioni kiinnittyi yhtyeen kitaravalintoihin. Marshall JCM 800 -vahvistimiin kytketty myrkynvihreä floikkatallainen ESP ei varsinaisesti huokunut punkhenkeä. Myös miksaajaa hellittiin yhtyeen säätäessä alkuun vähän väliä lavalla olleita vahvistimia.
45-vuotias perinnepunkiin skata ja reggaeta yhdistelevä SLF oli perjantain rehellisintä musiikkia ja mielestäni päivän parasta antia. 70-lukulaista katurockia vahvalla irkkuaksentilla on vaikea saada epäonnistumaan.
Battle Beastin jälkeen moni jäi lavan edustalle odottamaan illan pääesiintyjä Five Finger Death Punchin keikkaa. Erikoiseen väliin Stiff Little Fingers olikin saatu usutettua. SLF oli harmaapäiden suosikki eikä päälavan edustalla FFDP:n keikkaa odottaneita voinut vähempää kiinnostaa, mitä pikkulavalla tapahtui.
Five Finger Death Punch rymisteli perjantain pääesiintyjän paikalla ja ainakin päivän mittaan näkemistäni FFDP-paidoista päätellen yhtye oli kovassa huudossa saunojien keskuudessa. Perjantaina festarikävijöinä tuntui tosin olevan täysin eri porukka kahteen muuhun päivään nähden.
Pyrot ja valaistus olivat tärkeässä roolissa ja liekit leimahtelivatkin lavalla jokaiseen suuntaan. Taustanauhojen käyttö mahdollisti sen, että biisit kuulostivat samalta kuin levyllä. FFDP on kaupalliseksi paketiksi leivottua metallia, joka vetoaa suureen yleisöön ja on sopivaa radioiden soittolistoille. Yhtye ei herätä minussa minkäänlaisia tunteita ja lähdin noin puolen tunnin kuuntelun jälkeen kotiin valmistautumaan viimeiseen festaripäivään.
Lauantai
Melrosen keikka lauantain iltapäivässä ei aiheuttanut mitään yleisöryntäystä. Yleisöä oli kuitenkin jonkin verran. Aivan suoraan länsimäkeläinen rockabilly ei yleisöön uponnut ja Tokela huutelikin kaljateltan kuulumisia pariin otteeseen. Trion katupoika-imagoa osaltaan vahvistivat soittimet ja vahvistimet, jotka olivat vähintään yhtä elämää nähneitä kuin ukotkin.
Ensimmäisen levyn Summertime -laina oli päässyt settiin ja se toimi rockabillyversiona oikein hyvin. Aki Kaurismäen Laitakaupungin Valot -elokuvastakin tuttu In The Meanwhile soitettiin yhtä tiukasti ja wah-pedaali sai kyytiä Tokelan tossun alla. Tokela tarjoili juhlakansalle festarien kitarasoundien parhaimmistoa Marshall- ja Fender Deluxe -vahvistimien pyhällä liitolla
Melrosen kone ei ole hyytynyt vuosien varrella. Pomade-hiuksinen Tokela on vain hieman harmaantunut elokuvarooleistaan. Imago on pysynyt yhtä uskottavana tähän päivään saakka. Enää rööki puuttui kitaran lavasta satulan ja ensimmäisen virittimen välistä.
Närkästystä tosin festivaalin päiväslotista ja löysästä tunnelmasta yleisössä oli havaittavissa artistin suunnalta. Viimeisenä kappaleena kuultiin odotetusti ehkä se Melrosen tunnetuin kappale Rich Little Bitch ja osasipa jokunen yleisössä kertosäkeen sanatkin.
Bluesvaikutteista stoneria soittava ruotsalainen Graveyard esiintyi päätöspäivän puolivälissä. Yleisöryntäystä ei tämänkään bändin kohdalla tapahtunut. Graveyard oli Stiff Little Fingersin ohella tämän festivaalin outolintu ja moni varmasti ajoittikin lauantain ruokailut juuri Graveyard-setin päälle. Myös heti perään esiintyvän Klamydian faneille Graveyardin setti oli yhtä kuin kalja- ja röökitauko. Ilmeisesti omat kiinnostuksen kohteeni eivät menneet yksiin festarien enemmistön kanssa.
Musiikillisesti Graveyardin stonerpaahto ei tuo genreen juurikaan uutta. Oman tonttinsa viiksipartio suorittaa kuitenkin tiukasti ja mikäs sen parempaa kuunneltavaa. Genreen nähden yllättävän hiljaisella volyymillä yhtye soitti, eikä korvatulppia tarvittu. Yhtye soitti settinsä lähes yhteen putkeen ja poistui lavalta vähäeleisesti.
Live-stonerista on muodostunut oma heikkouteni kesän aikana. Onneksi sitä on saatu todistaa tämän kesän festareilla paljon. Harmi, että Graveyardin energia hukkui jonnekin lavan ja yleisön välille. Sauna Open Airin päälava oli aivan väärä paikka Graveyardille ja keikasta jäi suorittamisen maku. Pienellä paskanhajuisella rokkiklubillahan tämä pitäisi kokea.
Skid Row.
Tukkahevilegenda Skid Row esiintyi Sauna Open Airin lauantai-illassa. Setti koostui odotetusti parin ekan Skid Row -lätyn klassikoista. Hakametsän lauantai-illan hittikimarassa kuultiin muun muassa Big Guns, Slave To The Grind, Piece Of Me sekä totta kai viimeisenä soitettu Youth Gone Wild. Lokakuussa ilmestyvän uuden Skid Row -levyn sinkkubiisi The Gang’s All Here ei kuitenkaan vakuuttanut. Kasarikaavalla miljoonastudiossa tehty kappale kun ei tahdo olla sama kuin kasarilla tehty kappale.
Bändin keikalla oli miksausongelmia ja monet tukkahevin kultakaudelle tyypilliset kitarafillit hautautuivat kompin alle. Etenkin Scotti Hillin soolot jäivät lähes täysin kuulumattomiin ja pahimmillaan Dave Sabon komppikitaran alle. Esimerkiksi 18 And Lifen hieno soolo ei kuulunut juuri lainkaan.
90-luvulla häipyneen Sebastian Bachin läsnäoloa ei kaivattu. Skid Row’n tuore ruotsalainen laulaja Erik Grönwall hoiti tonttinsa erittäin asiallisesti. Grönwall on muuten Ruotsin Idols-voittaja ja pääsi karsinnoista jatkoon juuri Skid Row’n 18 And Life -kappaleella.
Itselleni yhtyeen taika on kitaristi- ja biisintekijäkaksikko Dave ”Snake” Sabon ja Scotti Hillin dynamiikassa. Onpa basisti Rachel Bolankin yhtyeen alkuperäisjäseniä
Sauna Open Airin vuosikertaa 2022 huipensi 2000-luvun alun melodeath suuruus In Flames. Bändi oli kirjaimellisesti liekeissä ja sai yleisön mukaan alusta alkaen. Energialataus oli huikea, vaikka laulaja alkuun ihmettelikin hieman hiljaista yleisöä. Ilmeisesti Tampereelta löytyy hyvä jaosto In Flames -faneja. Yhtyeen iso soundi sai Sauna-yleisön pittaamaan, mikä ei ollut aivan yleistä viikonlopun aikana. Valot olivat jälleen isosti esillä Hakametsän pimenevässä illassa, mutta kyllä musiikki oli tällä kertaa se, mikä keikkaa kantoi.
Vaikka miellänkin yhtyeen huippukauden vuosituhannen alkuun, on In Flames edelleen erittäin kovassa tikissä niin soitannollisesti kuin lavapreesensiltään. Mitään ahaa-elämystä yhtyeestä en kokenut, mutta livenä bändi on oikein toimiva. Keikka rullasi jouhevasti eteenpäin eivätkä kappaleet toistaneet itseään liikaa. Voinpa myös ruksata Chris Broderickin (ex-Megadeth) pois livenä nähtyjen kitaristien listasta. Synamiehen rooli yhtyeessä jäi kyllä hieman epäselväksi.
Katso Marko Säynekosken kuvagalleria Sauna Open Airista tästä.
