Livearvio: Yo La Tengon Berliinin-keikalla soi vuosikymmenten ystävyys

Yo La Tengo, 25.4.2023 Huxley’s Neue Welt, Berliini. Teksti: Matti Nives
16.5.2023 09:32

Kun Yo La Tengon basisti ja yhtyeessä 30 vuotta vaikuttanut James McNew hiljattain kertoi Soundille (Soundi 3/2023) yhtyeen suunnittelevan jokaisen keikan settilistan lennosta soundcheckin jälkeen, nousivat odotukset bändin näkemiseksi mainion This Stupid World -uutuuslevyn kiertueella pilviin. Toisin sanoen, bändi on joka ilta erilainen ja katalookia riittää ammennettavaksi jo miltei parinkymmenen levyn verran.

Rennon biisivalintarituaalin ilmentämä spontaanius ja syvä keskinäinen luottamus ovat luoneet Yo La Tengon ympärille oman auransa, ja kyseessä taitaa ollakin se klassinen ”kulttibändi”, paremman ilmaisun puutteessa. Berliinin-keikalle olikin etsiytynyt yhtyeen kohta 40 vuotta kestäneen uran huomioiden odotetun monikerroksinen YLT-fanien joukkio, ja 1600 kuulijaa vetävä Huxley’s Neue Welt oli loppuunmyyty jo pitkään ennen keikkaa.

Välihuomiona todettakoon Yo La Tengon olevan juuri sellainen yhtye, jossa Suomen keikkaskenen pienuus näkyy. Suosio Keski-Euroopassa tarkoittaa sitä, että newjerseyläisbändin hintalappu on turhan kova heidän Suomessa nauttimaansa verrattain marginaaliseen suosioon nähden. Yo La Tengo ei ole koskaan oikein breikannut Suomessa ja nykyään yhtye on varsinkin klubikiertueellaan tänne useimmiten turhan kallis. (Tiedän muutamien verkkojen olleen vesillä tällekin rundille – turhaan.)

Berliinissä bändi saapui lavalle odotetun vähäeleisesti ja polkaisi settinsä käyntiin uuden levyn avausraidalla Sinatra Drive Breakdown. Jo toisena kappaleena kuultu jojo-harrastuksen ylistys Tonight’s Episode piirsi illan biisikarttaa reunoja isolla harpilla. Siinä missä Sinatra Drive Breakdown edustaa uuden levyn tutuinta YLT-soundia Ira Kaplanin laulun kietoutuessa rullaavaan kitaragrooveen, on James McNew’n tulkitsema Tonight’s Episode rohkean haavoittuvainen ja myös hieman mystinen laulu, ei siis mikään ilmeinen veto keikkaillan toisena kappaleena.

Kaplan, McNew ja sekä rumpujen takaa että eturivistä laulanut Georgia Hubley jakoivat mikkihommat melko odotetusti suunnilleen prosenttiosuuksin 60/25/15 (Kaplan/Hubley/McNew). Kolmen vokalistin vuorottelu tuo yhtyeen soundiin runsaasti mahdollisuuksia ja myös instrumenttivalintojen suhteen meininki on mukavan liberaali soittajien vaihdellessa roolejaan illan mittaan.

Livenä Yo La Tengo ei säästele. Berliinissä kuultiin musiikkia kahden setin verran ja encoret päälle, yhteensä 23 kappaletta eli yli kaksi tuntia. Kaltaiselleni lyhyiden keikkojen ystävälle moinen kuulostaisi paperilla jopa kauhistuttavalta, mutta tässä tapauksessa aika humahti siivillä. Iso osa setistä oli uuden This Stupid World -albumin kamaa, ja sinkkunakin julkaistu Aselestine nosti pintaan erään keskeisen piirteen Yo La Tengon livemenosta: bändi uskaltaa kuulostaa lavalla äärimmäisen hauraalta.

Oikeastaan nopea otos esimerkiksi kyseisestä kappaleesta saattaisi kuulostaa jopa aika, no sanotaan se suoraan, heikolta. Huojuvasti esitetty ohuenohut kappale raahautumassa hitaalla temmolla halki suurehkon keikkavenuen saattaisi olla itsemurha lavalla, mutta jotenkin Yo La Tengo osaa tehdä tästäkin puolestaan soundinsa tärkeän rakennuspalikan. Tämän voinee pistää kokemuksen kautta karttuneen itseluottamuksen piikkiin. Hauraus tuo musiikkiin lähestyttävyyttä ja syvyyttä.

Erinomaisen There’s a Riot Going On -levyn (2018) kappaleita ei juuri ollut settiin mahdutettu, mutta siltä poimittu Shades Of Blue nousi heittämällä erääksi laadukkaan musiikki-illan kohokohdista. Kappale svengasi ollen silti herkkä, ja sävellys itsessään on omaperäisellä tavalla sekä hupsu että haikea. Jos jossain biisissä kuului Yo La Tengon peruspilarina läpi vuosien säilynyt ystävyys ja yhdessä soittamisen ilo, se oli juuri tässä.

Kolmen biisin encore koostui lainakappaleista. Velvet Undergroundin Who Loves the Sun ja Gary Lewisin This Diamond Ring saivat seurakseen upean rummuttoman luennan Yo La Tengon vuonna 2000 levyttämästä soul-laulaja George McCraen kappaleesta You Can Have It All. Kaplan esitteli biisin ”disco-balladina” ja täyden salin kuunnellessa tätä musiikillista kuiskausta tuli selväksi, että täydellisempää lopetusta keikalle ei olisi voinut kuvitella. Keikkapaikalta poistuvien ihmisten positiivisessa huminassa oli helppo ajatella, että tässä on monella tapaa yksi planeetan tärkeimmistä yhtyeistä, jolla toivottavasti on vielä runsaasti kilometrejä edessään.

Teksti: Matti Nives

Lisää luettavaa